Attilio Gatti Afrikassa

Italialais-amerikkalainen seikkailija ja tutkimusmatkailija Attilio Gatti tutustutti länsimaailmaa Afrikan ihmeisiin komean International-ajoneuvokaluston kuljettamana. Artikkeli julkaistiin Mobilisti-lehden numerossa 2/2012. Tilaa Mobilisti, niin saat yhtä hyvää tai parempaa luettavaa kotiin kannettuna!

teksti: Matti Ouvinen

kuvat: Mobilistin arkisto, International, WHI

Attilio Gattin kerrotaan menestyneen ensimmäisessä maailmansodassa sekä ratsuväessä että lentäjänä, ansaiten komentajan arvon. Tarkempaa tietoa tämän harvinaislaatuisen italialaisen sotasankarin varhaisista vaiheista ei kuitenkaan ole. Sotilasuran jälkeen Gatti kunnostautui tutkimusmatkailijana, valokuvaajana ja elokuvantekijänä Afrikassa.

Gattin merkittävin työ oli italialaisen – myöhemmin fasistisista rotuopeistaan tunnetun – antropologi Lidio Ciprianin kanssa toteutettu elokuva Siliva the Zulu. Se oli ainutlaatuinen elokuva, dramatisoitu dokumentti, jonka näyttelijät Gatti keräsi alkuasukkaiden keskuudesta. Uraauurtava dokudraama kuvasi Etelä-Afrikan zulujen elämää, ja oli maailman ensimmäinen täysin mustalla näyttelijäkaartilla toteutettu elokuva.

Attilio Gattin seitsemäs Afrikan-matka oli ollut taloudellinen katastrofi. Vuonna 1930 Gatti muutti lännen ihmemaahan, Amerikkaan, jossa hän tapasi toimittaja Ellen Waddillin, josta sittemmin tuli rouva Gatti. Opittuaan englannin kielen komentaja Gatti kirjoitti lukuisia kirjoja ja lehtiartikkeleita retkistään, ponkaisten niiden avulla takaisin parrasvaloihin. Matkakassaan herui rahaa sponsoreilta, kustantajilta ja lehtitaloilta.

Viidakkoseikkailut olivat 30-luvulla pinnalla, aina Mustanaamion Viidakkopartiosta Bengalin pusikoissa Viidakko-Jimin afrikkalaiseen eksotiikkaan. Sademetsien kosteudesta ponnisti myös ensimmäinen oman sarjakuvalehtensä saanut naispuolinen piirrossankari, Sheena, Queen of the jungle. Johnny Weismüllerin aika Tarzan-elokuvien tähtenä alkoi vuoden 1932 Tarzan, Viidakon valtias -elokuvasta.

Jahdilla jahtiin

Vuonna 1938 Attilio Gattin retkikunta suuntasi kymmenettä kertaa Afrikkaan. Gattilla oli kokemusta päiväntasaajan viidakko-olosuhteista. Elettiin kuitenkin modernia 30-lukua; miksipä siis tutkimusmatkailun tulisi olla askeettista tai kurjaa? Lisäsyy moderneihin mukavuuksiin oli rouva Gattin liittyminen retkikuntaan.

Haaveissa oli matkailuperävaunu kaikilla länsimaisilla laiskan matkailijan mukavuuksilla. Tällaiset Land Yacht -nimikkeellä tunnetut luksuskaravaanit eivät olleet 30-luvun lopulla täysin vieraita. Lentokonetehtailija Curtiss rakennutti itselleen loistokkaan matkailuvaunun, samoin kuin huippurikas seikkailija Lawrence Copley Thaw, joka ehti Chevrolet-maajahteineen juuri sodan alta pois retkellään Euroopan läpi Intiaan.

Gattille ratkaisun tarjosi yksi retkikunnan pääsponsoreista, International. Internationalin valintaan vaikutti myös merkin luja maine. Vuonna 1928 ruotsalainen Bror von Blixen-Finecke (kirjailija Karen Blixenin pikkuserkku ja entinen aviomies) sekä britti Sir Charles Markham olivat ylittäneet Saharan autiomaan ensimmäistä kertaa sarjavalmisteisella nelipyöräisellä autolla. International Six-Speed Specialin taakse oli jäänyt 2 818 mailin hikinen ja hiekkainen urakka Nigerian Kanosta Algiersiin. Kyseinen Intikka oli jo sitä ennen taivaltanut 3 800 mailin matkan Kenian Nairobista Nigerian Kanoon International-tehtaan edustajan ajamana.

Oli Gattilla kokemusta muistakin ajoneuvoista. Internationalin lehtimainoksessa hän kertoo: “Yhdeksällä aiemmalla retkelläni olen kokeillut monia kuorma-autoja ja kärsinyt yhtä monen kanssa. Ensimmäiset retkeni tein kamelilla, sitten italialaisilla kuormureilla. Sitten ranskalaisilla ja englantilaisilla. Kuudes safarini suoritettiin tunnetuilla amerikkalaisilla kuorma-autoilla. Aina läsnä oli kroonista harmia ja ongelmia. Lopulta Nairobissa silmäni avautuivat, kun kokeilin ensi kertaa Internationalia. Rähjäinen vanha vaunu oli jo elänyt vuosia kovassa afrikkalaiskäytössä, kun ostin sen pikkurahalla ja laitoin alkuasukkaan kuskiksi. Mutta se miten se palveli päivästä toiseen oli ilmiömäistä.”

Italialaisen seikkailijan määrittelemien tarpeiden mukaan suunniteltiin kaksi International D-35 -rekkaveturin kiskomaa Jungle Yacht -matkailuperävaunua. Schult Trailersin valmistamien viidakkovaunujen virtaviivaisesta muotoilusta vastasi kreivi Alexis de Sakhnoffsky. Kokoteräskoriset 44-jalkaiset Schult-trailerit olivat omamassaltaan karvan yli 9 tonnia.

Kaakeloiduilla kylpyhuoneilla sekä toimisto- ja keittiövarustuksilla varustetut ilmastoidut viidakkojahdit muodostivat viiden huoneen luksusasunnon. Vaunuissa oli myös Hallicrafters-yhtiön sponsoroimat radioamatöörivarusteet ja sähkötyökaluin varustettu verstas. Sähköntuotannosta vastasivat 1 500 watin generaattorit, joiden turvin leirin ympärille voitiin yöksi pystyttää 4 500 voltin sähköpaimen suojaamaan villipedoilta. Gatti kertoo eräässä kirjassaan itsekin onnistuneensa eräänä yönä storplaamaan sähköpaimeneen, mistä seurasi muutaman metrin ilmalentoon johtanut mojova tärsky.

Kymmenes kerta toden sanoo

Ennen matkan alkua luodaan mediahuumaa New Yorkissa. Jungle Yachtit olivat osa Manhattanin International -jällenmyyjän tiloissa järjestettävää suurta safarihenkistä näyttelyä. Esillä oli luonnollisesti myös kymmenen vuotta aiemmin Saharan ylittänyt Markhamin ja von Blixen-Finecken International Six-Speed Special. (Nimen taustalla oli kolmivaihteisen laatikon jatkona ollut Eatonin kaksinopeuksinen perä, jonka alennusvaihde oli suuresti avuksi maastossa.)

Lopulta retkikunnan kalusto lastataan laivaan. Merimatkan päänä on Banana, vanha orjasatama Belgian Kongojoen suistolla. Kahden Jungle Yachtin lisänä on kolme kevyempää Internationalia, joista ainakin yksi on puukylkinen D-2 -pakettiauto, yksi erityisesti kuvauskäyttöön varustettu katoksellinen avolava. Peräkärryssä kulkeva valokuvalaboratorio täydentää varustuksen.

Attilio ja Ellen Gatti, sekä neljä amerikkalaista retkikunnan jäsentä valitsevat ylellisen matkustajalaivan Eurooppaan ja lennon sieltä Kongoon.

Kongojokea seuraten matka suuntaa Kisanganiin, joka tuolloin tunnettiin vielä Henry Morton Stanleyn mukaan Stanleyvillenä. Lukuun ottamatta joen paria pahinta putous- ja koskiosuutta matka taittuu jokilaivoilla. Kongojoen liikenteeseen oli tuotu Amerikasta asti – tuolloin jo perin antiikkisia – Mississippin siipiratashöyrylaivoja. Laivamatka maailman toiseksi suurinta jokea pitkin kestää kaksitoista päivää. Varsinaisen tutkimusmatkan on määrä alkaa Stanleyn putouksilta, minne Stanleyn matka aikanaan päättyi.

Myrkkynuolien sijaan valkoiset seikkailijat otetaan vastaan innostuneena. Stanleyvillen ulkopuolella Gatti tutustuu wagenia-heimoon, joka ei enää tuolloin Gattin mukaan ollut omistautunut valkoisten miesten teilaamiseen. Gattin roistoiksi kuvailemat wageniat, uskokaa tai älkää, ovat yhä olemassa ja jatkavat Stanleyn putouksilla ikiaikaista kalastuselinkeinoaan koskeen viriteltyjen bambutellinkien ja punottujen suppilomaisten verkkojen avulla. Vuosien mittaan Kongojoki vaan on ryöstökalastettu lähes tyhjiin.

Retkikunnan ajoneuvot siirretään, varmasti vielä paljon jännittävämmin kuin Gattin matkakertomus antaa ymmärtää, norsuavusteisesti lankkusiltaa pitkin maihin. Vielä käsittämättömämmältä projektilta tuntuu ajoneuvojen siirtäminen joen ylitse koverretuista kanooteista yhteen köytetyillä proomuilla.

Funga safari!

Huolellinen suunnittelu on onnistumisen avain. Joen ylittämistä varten teetetyt lautat oli otettu huomioon jo ajoneuvoyhdistelmiä suunniteltaessa. Gatti kirjoitti Popular Mechanics  -lehteen kesällä 1941: “Olin siirtänyt takapyöriä eteenpäin, huolellisesti laskien painopisteen ja jarrutusominaisuuksien muutokset. Jos vaunumme eivät mahdu lautalle, voi olla että joudumme jättämään taaksemme nämä viidentoistatuhannen dollarin ajoneuvomme, korvaamattomat laitteemme ja instrumenttimme ja kokemaan koko siirtomaan nöyryytyksen. Näiden sekavien tunteiden vallitessa tulemme ensimmäiseen joenylitykseen. Paikalle olivat saapuneet villien lisäksi kaikki lähiseutujen valkoiset miehet seuraamaan spektaakkeliamme. Onnistummeko, vai seuraako tästä katastrofi? Yritän yleisön takia vaikuttaa välinpitämättömältä. Käsken Charlieta ajamaan lautalle äärimmäistä varovaisuutta noudattaen, ajatukset jarrupolkimella. Jimiä kehotan pysäköimään toisen trailerin poikittain tielle, josta voimme kytkeä paksuimman vaijerimme varmistukseksi. Itse menen vaimoineni minne retkikunnan johtajan kuuluu, lautan etupäähän, mistä voin päätyä krokotiilien ja piraijojen syötäväksi mikäli kaikki menee pieleen. Annan käskyn, ja moottori herää mylvien henkiin. “

Yhdistelmä lipuu varoen rantatöyräälle. Bang! Sen etupyörät kolahtavat lankuille, jotka olemme asettaneet silloiksi rannan ja kanoottiponttonin väliin. Pian perävaunun takapyörät nousevat lankuille. Etupään puolella, jossa seisomme, laitimmainen kanootti on melkein kokonaan ylhäällä vedestä. Varovasti nyt Charlie! Vähän vasemmalle. Hi-taas-ti! Jäähdytinsäleikkö on melkein minun tasollani, vaikka trailerin takapyörät ovat vasta lankuilla. Lankut allamme vajoavat syvemmälle veteen. Hieraisen hikeä otsaltani, kun takapyörätkin ovat nipin napin lautalla. Pitkä takaylitys törröttää ponttonin ulkopuolella. Funga! Funga! Ponttoni liikkuu, raapaisee rannan pohjamutia. Kallistuu pelottavasti, mutta vakautuu, kun saamme vauhtia.”

Tällaisen ylityksen retkikunta tekee matkansa aikana 64 kertaa, joka kerta neljässä erässä; kukin Jungle Yacht kerrallaan, ja loput ajoneuvot kahdessa erässä. Ngufu, mennään.

Gomangani

Stanleyvillestä matka suuntaa koilliseen, Niangaran alueelle. Sinne, tutkimattomille alueille retkikunta pystyttää tilapäisen leirinsä sulttaani Ekibondon johtaman mangbetu-heimon maille. Mangbetujen väitetään olleen vielä 1900-luvulle tultaessa ihmissyöjiä. Nykypäivänä näitä väitteitä on kyseenalaistettu paljon, niiden uskotaan olevan ennakkoluuloisten ja sensaationhakuisten valkoihoisten keksintöä. Suippokalloiset mangbetut saavat kummallisen päänmuotonsa jo pikkuvauvana, kun yhä luutuvan kallon ympärille kiristetään nahkasuikaleita. Heimon kulttuurissa mahdollisimman suippoa ja pitkänomaista kalloa pidetään vaurauden ja jalosukuisuuden merkkinä. Gatti myös kertoo belgialaisten yrittäneen kieltää mangbetusulttaanien hautajaismenot; tavan mukaan sulttaanin kaikki vaimot, joita esimerkiksi Ekibondolla oon 97, uhrataan aviomiehensä leposeuraksi.

Mangbetujen mailla Gatti osallistuu norsunmetsästykseen. Saaliiksi saadaan norsunpoikanen, joka vangittuna jatkaa matkaansa Gangala-na-Bodioon, joka on yhä tunnettu norsureservaatti. 30-luvulla se oli paikka, jossa afrikannorsuja kesytettiin. Siinä missä aasian-norsuja oltiin mm. Intiassa käytetty työeläiminä jo vuosisatoja, oli afrikannorsuja valjastettu hyötykäyttöön vasta belgialaisten siirtomaaisäntien aikana. Intiasta tuotujen norsunajajien ja -kouluttajien osaamisella afrikannorsu oli onnistuttu lopulta valjastamaan ihmisten käyttöön.

Kongo-Bongo

Haut-Uelen alueelta, Belgian Kongon koilliskulmalta retkikunnan matka jatkuu kohti etelää. Belgialaisten viidakon keskelle raivaama primitiivinen tie kulkee halki lähes Espanjan kokoisen alueen ja syrjäisten seutujen, joita asuttava pygmit. “Aarniometsän kääpiöheimoja, noita kuparinvärisiä pieniä olentoja, jotka ikimuistoisista ajoista asti ovat olleet viidakon ainoat ihmisasukkaat. Ollessaan omassa viidakossaan nuo kääpiöt osaavat liikkua täysin äänettömästi ja paikalleen jähmettyessään sulautua niin pettävästi ympäristöönsä, ettei tarkinkaan korva tai harjaantuneinkaan silmä kykene heitä keksimään edes muutaman metrin päästä – sillä heidän uskomaton nopeutensa, jota heidän voittamaton ihmisarkuutensa vain tehostaa, on niin suuri, että he muutamassa minuutissa saattavat kulkea taipaleen, mistä valkoihoinen mies tuskin tunnissakaan suoriutuisi”, Gatti kuvailee kirjassaan.

Näiden Mbuti-pygmien opastuksella retkikunta sukeltaa viidakkoon alueella, joka aikalaiskartoissa oli suureksi osaksi vielä paljolti valkoisia läikkiä – kartoittamatonta viidakkoa. Seudun eläimistön erikoisuuksiin kuuluu monenlaisia kummajaisia: bongo-metsäantilooppeja, vasikan kokoisia kääpiöpuhveleita, pahansisuisia lehmän kokoisia kääpiöelefantteja, valtavia jättiläisgorilloja ja verenhimoisia lihansyöjäkasveja.

Iturin alueella, Kuuvuorten länsipuolella lähellä Benin kaupunkia, Gatti tapaa vanhan metsästystoverinsa, pygmisulttaani Kotu-Kotun, jonka johdolla lähdetään metsälle, pääasiassa kameroiden ja ansojen avulla. Gatti kertoo sulttaanille haluavansa ottaa kuvia, tarkkailla ja pyydystää muutamia poikasia kotiin vietäväksi. “Okapin, pienen viidakkopuhvelin, mustan leopardin ja bongon.” Sulttaani katsoo Gattia silmiin, ja toteaa: “Bongon? Älä nyt höpsi.” “Bongoa ei ole lupa häiritä, sillä henget ovat antaneet sille jättiläisvoimat.” Kahden kuukauden väsytystaistelun jälkeen Kotu-Kotu suostuu lähtemään kääpiöidensä kanssa bongon jäljille.

Jahdin aikana Gatti joutuu jopa tavoittelemansa metsäantiloopin sarvien lävistämäksi loukkaantuen vakavasti. Lopulta, pygmien mustan magian saattelemana bongovasikka saadaan vangituksi. Se lähetetään International-kuormurilla Kongojoelle, jokilaivalla rannikolle ja lopulta Antwerpenin kautta Rooman eläintarhaan.

“Roomassa pieni Kongo-bongo kasvoi jättiläiskokoiseksi uhkeaksi soli-antiloopiksi. Olen saanut kuulla sen vaurioitta kestäneen ilmahyökkäysten, evakuoinnin ja länsiliittoutuneiden maahan tunkeutumisen vaarat. Ja siitä tuli niin ikään kaikkien eläintieteellisessä puutarhassa pistäytyvien amerikkalaisten sotilaiden lemmikki”, Gatti kertoo sota-aikana julkaistussa kirjassaan “Saharasta Etelään”.

Kreegah, tantor!

Gatti oli Amerikassa saanut herätyksen radioamatööritoimintaan. Retkikunta oli varustautunut Hallicrafters-yhtiön, maailman johtavan lyhtyaaltolaitteiden valmistajan, lähettimin ja vastaanottimin. Koska Belgian Kongossa kaikki postiasemat oli varustettu lyhytaaltolaittein, pystyisi Gattin retkikunta lähettämään ja vastaanottamaan sähkeitä lyhytaaltolaitteidensa kautta melkein mistä vain. Tarkoitus oli myös kommunikoida maailman radioamatöörien kanssa pimeimmistä Kongon viidakoista käsin.

Aloittelijat tekevät virheitä. Retken alussa, Stanleyvillessä, olivat retkikunnan lähetykset epäonnistuneet toistuvista yrityksistä huolimatta. Myöhemmin syyksi paljastui Hallicrafters HT-4 -lähettimeen pesiytynyt vihainen kameleontti!

Kameleontin poistamisen jälkeen, pygmien puunlatvaan virittämän antennin avulla, tutkimusmatkailijat saavat lopulta äänensä eetteriin.  Gattin radioasema saa Kongossa tunnuksen OQ5ZZ, jossa OQ5 tarkoittaa Belgian Kongoa, ja loppu Gattin retkikuntaa.

Aina kaikki ei kuitenkaan mene putkeen. Eräänä iltana, kun Gattin ja kumppanien on tarkoitus lähettää radioaalloille vallankin suunniteltua ohjelmaa – pygmien tamtam-rumpujen säestämää laulua, sähköteknikko Charlien pitämän puheen ja mustien kantajien esittämän laulun muodossa – alkaa sekasorto.

Gatti on unohtanut kytkeä virran leiriä ympäröivään sähköpaimeneen. Charlien jäädessä pitämään lähetystä Gatti sinkoaa ulos radioteltasta kivääreineen. Laukaukset säikyttävät norsulauman. Sähköpaimen räiskähtelee hurjasti. “Jokin matala, möräkästi ääntelevä massa ryntäsi ohitseni. Virtahepo, pakokauhun vallassa se pyyhälsi täyttä laukkaa karkuun. Vielä toinen ja sitten kolmaskin virtahepo paineli leirin läpi.”

Hässäkästä selvitään ilman vammoja tai suurempia vaurioita, mutta se saa Gattin toisiin ajatuksiin radio-ohjelmista. Retkikunta on haaskannut aikaansa radioleikkeihin, vaikka todellisuudessa tärkeintä olisi saada filmattua luontoelokuvat, joiden tuloilla voitaisiin maksaa edes osa retken kuluista. Sitäkin enemmän pitäisi panostaa elävän okapin vangitsemiseen.

Elävä fossiili

Jo vuoden 1934 tutkimusmatkallaan Gatti oli tavoitellut elävän okapin tuomista Lontoon eläintarhalle. Tuolla reissulla retkikunta sai ansaan kaksikin okapia, mutta niiden rauhoittamisessa käytetty kloroformi ei vaikuttanut eläimeen. Okapi, tuo kirahvin ainoa elossa oleva sukulainen, on niin kutsuttu elävä fossiili.

Elävä fossiili on eläin, jonka voidaan katsoa säilyneen esihistoriallisista ajoista asti enemmän tai vähemmän muuttumattomana. Okapilla on seepramaiset takajalat, lehmän kavioita muistuttavat sorkat, jopa 74 senttimetrin pituinen sininen kieli ja kirahvimaiset surkastuneet sarvet. Kuten kirahvi, myös okapi on mykkä.

Mystinen okapi oli valkoisille miehille tuntematon aina 1900-luvulle saakka. Ensimmäiset elävät okapit oli saatu kaapattua talteen 20-luvulle tultaessa, mutta sitä pidettiin suurena harvinaisuutena ja erikoisuutena. Tämä ei tosin ollut perusteltua, sillä Gatti toteaa niiden olevan varsin runsaslukuisia, joskin täysin syrjäisillä ja kartoittamattomilla viidakkoseuduilla. Gattin matkan aikaan okapien elintavoista ei tiedetty juuri mitään.

Lopulta pygmien ansaan saadaan suuri okapiuros. Sille rakennetaan häkki, mutta miten se saataisiin viidakon halki leiriin? Kun häkin pohjaan tehdään reiät okapin jaloille, voi häkki kävellä itse. Päätieltä okapi lastataan retkikunnan International-kuorma-auton kyytiin ja kyyditään keskusleiriin. Pian olisi aika jatkaa matkaa Ruandaan. Sitä ennen kuitenkin osallistutaan pygmien hääjuhlallisuuksiin.

Pitkänhuiskeat vatussit

Vaikka maantieteellinen välimatka – afrikkalaisella mittapuulla – Itä-Kongosta Ugandan rajaa pitkin Ruandaan ei olekaan kuin muutama sata kilometriä, on ero olosuhteissa huimaava. Läpitunkemattomista, höyryävän kosteista viidakoista retkikunta siirtyy tuhansien mäkien maana tunnetun Ruandan kumpuilevan vehreille ruohotasangoille. Pienten viidakon pygmien sijaan vatussit, joita nykyisin tutseiksi kutsutaan, ovat pitkänhuiskeita ja atleettisia.

Karjankasvatuksella ja viljelyksellä elävän Ruandan heimohistoria on tuttua. Juopa on vanha, eikä pelkästään länsimaisen siirtomaapolitiikan tulosta. 1000-luvulla seudulle muuttaneet hutut olivat saaneet 1500-luvulla seurakseen Afrikan sarvesta alunperin tulleita vatusseja, jotka olivat perustaneet kuningaskunnan alueelle, alistaen hutut maaorjuuteen. Saksan siirtomaana ollut Ruanda ajautui myöhemmin Belgian hallintaan, mutta vatussit saivat jatkaa maan hallitsevana kansana 60-luvulle asti, jolloin Ruandasta tuli hutujen hallitsema tasavalta, Burundista puolestaan vatussien kuningaskunta ja diktatuuri. Kansojen väliset jatkuvat kahnaukset kulminoituivat 90-luvun alun kansanmurhaan ja sisällissotaan.

Gatti kuvailee kirjassaan jopa yli kaksimetristen vatussejen elämäntapoja, päästen täälläkin seuraamaan hääseremoniaa. Kuningas Rudahigwa järjestää vieraiden kunniaksi myös eräänlaisen urheilukilpailujen ja tanssiseremonian sekamelskan, jossa matkalaiset pääsevät seuraamaan vatussien huikeita korkeushyppytaitoja. Parituumaisen muurahaiskeon päältä ponnistaen vatussinuorukaiset hyppivät kahden ja puolen metrin korkeuteen asetetun ruokoriman ylitse ilmavasti ja helposti. Gatti laskee hyppyjen korkeudeksi muurahaispesän vähentämällä 246,5 cm, mikä ylittää vuonna 1993 hypätyn Javier Sotomayorin maailmanennätyksen puolellatoista sentillä.

Puhtaus on puoli ruokaa. Rosterikatto, kaakeloitu kypyhuone, veivattavat sälekaihtimet ja omat nimikoidut kylpykemikaalit ja pyyhkeet herra ja rouva Gattille.

Sähköpartakone oli uusinta uutta Kongon viidakoissa.

Niin piilossa viidakon

Kirjansa lopulla Gatti tutustuu vielä ylijumala Umkulu-Mkulua palvovaan käärmepapitar Twakediliin ja pelottavien kuristajakäärmeiden kammottavuuteen. Siihen päättyvät tarinat Attilio Gattin kymmenennestä tutkimusmatkasta. Popular Mechanicsin kolmiosainen artikkeli kuvaa reittiä kartalla, ja siinä tutkimusretken kerrotaan päättyneen Ruandaan tai eteläiseen Kongoon.

Ilmeisesti tutkimusmatka jouduttiin keskeyttämään ennenaikaisesti; ulottuihan maailmanpalo myös sodan eri osapuolien hallinnoimiin siirtomaihin.  “Toinen maailmansota yllätti retkikuntani oleskellessamme Ruanda-maassa. Lähetin viipymättä Charlien, molemmat elokuvamiehet ja mekaanikkoni takaisin Amerikkaan. Muutamia kuukausia myöhemmin minunkin oli lähdettävä ehtiäkseni mukaan Belgian linjan viimeiseen säännöllisellä vuorolla kulkevaan alukseen.”

Sodan jälkeen Gatti suoritti yhdennentoista tutkimusmatkansa. Jälleen pääsponsoreina toimivat International ja radiofirma Hallicrafters. Tällä kertaa matkailuvaunut olivat tavanomaisemman näköisiä, joskin lähes yhtä hienosti varusteltuja. Vielä vuonna 1955 Gatti lähti kuuden kuukauden kuvausreissulle Afrikkaan. Elokuvatuotantoyhtiö RKO-Pathen rahoittamalla matkalla oli 500 000 dollarin budjetti, ja sen aikana kuvattiin neliosainen värillinen TV-sarja sekä erillinen elokuvateatterilevitykseen tarkoitettu luontoelokuva. Sponsoreina toimivat mm. Esso, Winchester-asetehdas sekä Chevrolet.

Mutta mitä tapahtui viidakkojahdeille? Ainuttakaan tutkimusmatkan jälkeistä kuvaa mahtavista matkailuperävaunuista ei löydy. Kirjalliset lähteet eivät valaise asiaa sen tarkemmin, mutta ilmeisesti ajoneuvot jäivät sotaa pakenevilta matkailijoilta Kongoon.

Onko siis mahdollista, että jossain pimeimmässä Afrikassa, raunioilla luksusvaunun, mystinen pythonpapitar taikoo käärmeitään? Asuuko joku valkoinen lähetyssaarnaaja herroiksi ilmastoiduissa, virtaviivaisissa ja täysin sähköistetyissä asuntovaunuissa? Vai joutuivatko vaunut kiertävän kongolaissirkuksen käyttöön? Mistä sitä tietää, ehkä näemme joskus romukuvatalkoissamme kuvan International Jungle Yachtin sademetsäraadosta. ●