Käyttöesine ja provokaatioväline

Mielessä oli enemmän käytäntö kuin harrastaminen, kun Uudenkaupungin telakan isännöitsijä Pentti Helpiö vuonna -72 seisoi Kalkun huutokaupassa ja hankki kaksi armeijan käytöstä poistettua GAZ 69 -maastoautoa 600 markan hintaan. Autot toimitettiin kotiin kuorma-autolla ja pian 40 vuotta kestänyt suhde saattoi alkaa. Juttu on julkaistu aiemmin Mobilistissa 2/11. Tilaa Mobilisti!

Teksti ja kuvat: Olli Lehtinen

Autojen hankkimiseen vaikuttaneet syyt olivat hyvinkin järkiperäiset: kesäasunto sijaitsi Iso-Vehasen saaressa, jonne talviaikaan pääsi vain jäitse. Mökki oli kuitenkin ympärivuotisessa käytössä, ei vähiten metsästysharrastuksen vuoksi. Toinen hyvä syy oli vielä noihin aikoihin maalla järjestetyt huutokaupat, joissa myytiin ensin koko irtaimisto ja viimeiseksi talo maineen; maastoautolla pääsi ajamaan pellon poikki lähemmäksi kauppapaikkaa kuin muu väki Saabeillaan ja Volvoillaan. Helpiön sotilasesineiden keräilyharrastus vaikutti osaltaan siihen, että kaupasta ei ostettu uutta peliä, vaan oikeita tositoimiin tehtyjä maastureita. Kaksi ajokortti-ikää lähestyvää poikaa olivat myös osasyynä hankintaan, säästyisipähän Uudenkaupungin telakan edustusauto -66 Mercury Parklane- enemmiltä luvattomilta tanssipaikkareissuilta.

Kun GAZ:it oli saatu kotipihaan, alkoi lainapeitekatoksessa käyttökunnostus johon osallistuivat myös pojat. Hommia tehtiin rauhalliseen tahtiin, ja vajaan vuoden kuluttua oli vuorossa siviilikilpien hankinta. Heti ensimmäisenä ajokesänä -73 GAZ:illa ajettiin sen toistaiseksi ainoa matka vihollis- eli Natomaahan, Tanskaan. Helpiön vanhempi poika Henrik suuntasi ystävineen Uudestakaupungista vasta neljättä kertaa järjestettyyn Ruisrockiin ja siitä suoraan Ruotsin kautta Kööpenhaminaan. Matka oli melkoinen seikkailu tuoreen ajokortin haltijalle, ei vähiten suurkaupunkien liikenteen takia. Välillä ajettiin pitkin kävelyteitä ja yöksi päädyttiin nukkumaan telttaan öljynjalostamon naapuriin. Kotiutumisen jälkeen voitiin todeta auton suoriutuneen matkasta ilman isompia moitteita, vain sähkölaitteet olivat temppuilleet. Katkojan kärjet eivät pysyneet oikein säädöissään, mistä johtuen auto jouduttiin välillä työntämään käyntiin.

Matkalla pohjoiseen

Koska ensimmäisen kesän kaukomatka oli sujunut mukavissa merkeissä, päätettiin kesällä -74 suunnata päinvastaiseen suuntaan, kohti napapiiriä. Henrikin mukaan lähti tuore tyttöystävä (nyk. vaimo) Riitta ja koulukaveri Joonas. Kuopiosta jatkettiin pohjoiseen kohdaten kaiken maailman ihmeitä alkaen kuplavolkkarista, joka kiskottiin ojasta, aina villeinä juokseviin poroihin. Neljäntenä reissupäivänä oltiinkin jo napapiirin korkeudella, jossa siirryttiin harrastamaan maastoajoa. Ajeltiin pikkupolkuja ja yliteltiin puroja, välillä juututtiin kiinnikin. Matka jatkui Pyhätunturin kautta Ivaloon.

Paluumatkalla alkoi GAZ:in moottorille maistua öljy. Tilanne vain paheni laskeutuessa 8-tietä alas kohti Uuttakaupunkia. Matkalla pysähdyttiin Munsalaan kesämökille, jonka pihaan ei johtanut tietä. Maastossa isomman tankin tyhjennysproppu osui kiveen sillä seurauksella, ettei käyttöön jäänyt kuin pienempi 20 litran tankki.

Toimintamatka lyheni dramaattisesti ja bensa-asemilla piti täyttää kaikki mukana olevat astiat, Marlin Helmeilevä -omenaviinipulloja myöten. Loppumatkasta auto kulutti jo enemmän öljyä kuin bensaa, mutta perille kuitenkin päästiin – tai ainakin melkein. Henrik palautti Riitan kotiin ja suuntasi kohti omaansa, jolloin kiusattu auto teki lakon ja se jouduttiin hinaamaan viimeiset kilometrit perille.

GAZ:in moottori oli täysin sökö joten toinen piti saada tilalle. Varaosiksi hommattu Pobeda sai luopua voimanlähteestään. Kone vain oli pienempi ja tehottomampi kuin GAZ:in, eikä sillä ajettukaan monta vuotta kun tilalle vaihdettiin Volvon B-18 vaihteistoineen. Moottorinvaihdot eivät 1970/80 -lukujen vaihteessa olleet mitään läpihuutojuttuja. Aikeista laadittiin viralliset piirustukset, jotka piti hyväksyttää läänin tasolla. Niinpä Volvon moottoria varten laaditussa etupalkissa oli ydinvoimalaluokkaa olevat varmuuskertoimet.

Myös rekisterikilvestä jouduttiin painimaan viranomaisten kanssa. Uudessakaupungissa legendan maineen saanut vanhan liiton katsastusmies ei millään konstilla suostunut myöntämään GAZ:iin lyhyitä kilpiä -liekö pelännyt että ne vähennetään palkasta. Pitkä kilpi leikattiin siis kahtia, mutta tämäkään ei insinöörille kelvannut. Taas oli käytävä lääninkatsastusmiehen puheilla, joka luvan sitten myönsikin.

Henrik toimi kerran kuljettajana venäläiselle seurueelle, jonka laiva oli talvella Uudenkaupungin telakalla korjattavana, vieden heitä Vehasiin saunomaan. Laivan Kippari sydämistyi automerkin väärään lausumiseen ja talutti kuskin korvasta konepellissä olevan tekstin luo ja tavasi ” U-A-Z, njet GAZ”. Kuski totesi vain: ”Harasoo”. Seuraavana päivänä kippari vinkkasi auton laivan luo ja kyytiin lastattiin 400 litraa itäisen isänmaan bensaa. Seuraavan kesän perämoottoriveneily oli menestyksekkäiden kieliopintojen seurauksena turvattu. Todettakoon, että vaikka auton keulalla todella lukee UAZ, niin kuin Uljanovskin autotehdas, on auto silti tyypiltään GAZ 69.

Hyötyä ja huvia

Reissujen ohessa GAZ toimi koko ajan myös työkäytössä. Talvisin tarkoituksessa, johon se alun perin oli hankittu, tavaran ja ihmisten kuljettamisessa jäätä pitkin saareen, ja kesäisin mitä moninaisimmissa ajoissa palvellen mm. Henrikin vastaperustetun yrityksen pakettiautona. Myös huutokaupoissa sillä käytiin ahkeraan, sillä vanhat mööpelit ja tavarat ovat aina olleet tärkeä osa Henrikin yritys- ja harrastustoimintaa. Jos mies kuvissa näyttää tutulta, syynä siihen on todennäköisesti paljon julkisuutta saanut Bonk-ilmiö. Henrik on ollut taiteilija Alvar Gullichsenin kuvitteellisessa tehdasmaailmassa mukana lähes alusta pitäen. Vanhan ajan käsityötä olevat koneet ovat kaikki hänen rakentamiaan ja osin suunnittelemiaankin.

Kiivaimman luokkataistelun aikana 70-luvulla sattui tapaus, jonka yhteydessä myös GAZ pääsi valtakunnalliseen julkisuuteen. Kauniina vappupäivänä 1977 oli allekirjoittanutkin vappuajelulla GAZ:in kyydissä. Petollista kevätilmaa silmälläpitäen retkue oli varustautunut parilla Ruotsin armeijan kypärällä ja kaasunaamarilla. Yhtäkkiä se vain tuli kuin faksi Jäätteenmäelle: kommunistien vappumarssi! Päädyimme ajelemaan kulkueen perässä kävelyvauhtia kuski penkin selkänojan yläreunalla istuen ja käsikaasulla ajaen, toinen käsi ojennettuna tuulilasin yläreunaan ja toinen rattiin, sonnustautuneena em. ruotsalaisiin varusteisiin. En muista että kukaan mukana olleista nuorukaisista olisi juuri saanut negatiivista palautetta vanhemmiltaan, vaikka tempaus olisi aiheuttanut toisen yhteiskuntajärjestyksen vallitessa hyvinkin vakavia seurauksia.

Valtakuntien välissä

Neuvostoliiton kaaduttua autoon on hankittu paljon alkuperäisiä varaosia, jotka ennen olivat vaikeasti saatavissa. Nyt tilanne on toinen; tekniikan osia saa Venäjällä vieläkin aivan tavallisista varaosaliikkeistä. 90 luvulla laittoi Mikko Helpiö auton vielä kerran täysin palasiksi, peruskorjasi voimansiirron ja alustan uusilla osilla ja maalasi korin. GAZ on edelleen tuttu näky kesäisessä Uudessakaupungissa, onhan se viihtynyt siellä pian 40 vuotta.

Toinen samalla kertaa ostettu GAZ myös kunnostettiin ja katsastettiin. Se jäi kuitenkin vähemmälle käytölle ja päätettiin myydä pois. Turkulainen valtakunnanjohtaja Siitoin sai kuulla asiasta ja matkusti Uuteenkaupunkiin kaupanhierontaan, taisipa antaa tässä vaiheessa vielä radiohaastattelunkin jossa lupasi seuraavaan kansallissosialistiseen vappuparaatiin osallistuvan “moottoroituja osastoja”. Henrik sopi kaupat mutta kun Pentti kuuli ostajan nimen, ei nimeä luovutustodistukseen herunut. Liekö tämä takaisku lopullisesti murtanut suuren johtajan taistelumoraalin?

Nyt GAZ on siirtynyt jo kolmannen sukupolven haltuun. Sitä käyttävät vuorotellen Henrikin poika Kim ja Mikon Max. He ovat kumpikin hankkineet sen avulla tuntumaa eilispäivän tekniikkaan, onhan nuorille miehille hyväksi tietää, että autot tehdään raudasta eikä kitistä ja muovista, ja että auton korjaamiseen ei välttämättä tarvita tietokonetta.