KUOREN SISÄLLÄ

Jaakkolaa otti päähän, isosti. Talouslautakunnan kokous ei ollut mennyt aivan suunnitelmien mukaan. Tarina on julkaistu aiemmin Mobilistissa 8/08.

teksti: Matti Ouvinen

kuvat: Matti Ouvinen, Janne Halmkrona & Tuukka Erkkilä

Kuhervillen kuntaliittymän seuraavan vuosineljänneksen budjetteja oli leikattu tuntuvasti; millä ihmeellä puisto-osaston pojille saisi selitettyä, että polttoainetta ruohonleikkureihin ei nyt vain saataisi, ruohoa jouduttaisiin leikkaamaan lihasvoimin toimivilla laitteilla. Aivan kuin sitä ei olisi tarpeeksi epäsuosittu laskutikkumies jo muutenkin. Jaakkolalla, kuten kaikilla muillakin, oli välillä päiviä, jolloin kaikki meni poskelleen. Nyt oli paakku osunut pahemman kerran tuulettimeen. Nyt sai riittää.

Jaakkola paiskasi työhuoneensa oven kiinni ja marssi päättäväisesti hissille, joka vei hänet virastotalon kellarin pysäköintihalliin. Vihreä kaupunki, Kuherville, oli pormestari Sanni Sinnemänin valtakaudella kieltänyt yksityisautoilun – ja jopa tupakoinnin – keskustassa, mutta vanhan koulun herrasmies ei henkilökohtaisesta kulkuvälineestään tingi – ei vaikka sen kanssa joutuisi tekemään suuriakin uhrauksia työmatkallaan. Tyhjä parkkihalli kaikui Jaakkolan askelien alla, kun hän tarttui autonsa peruutuskahvaan ja lähti kohti metroasemaa.

Yksilön kuljetin

Sopivan auton hankkiminen ei ollut ollut helppoa. Metroasemien ovien mitat rajoittivat valintaa, eikä asemien hisseihinkään mahtuisi millä tahansa. Jaakkolan valinta oli kohdistunut brittituotteeseen, joka mahtui onneksi metroon. Sen löytyminen oli onnenkantamoinen, sillä hänen valitsemaansa automallia oli valmistettu alle viisikymmentä kappaletta Man-saarella 60-luvun alussa.

Taloudellinen uhraus oli suurtyöttömyyden ja taloudellisen laskusuhdanteen pohjalla kärvistelevän yhteiskunnan rivivirkamiehelle suuri, sillä vanhan Peelin hinta oli ollut kymmeniä tuhansia euroja – keräilyharvinaisuus näes.

Ohikulkijat katsoivat paheksuen Jaakkolaa, joka laskeutui metroaseman laiturille hissillä. Jaakkolaa ei kuitenkaan kiinnostanut, mitä ihmiset ajattelivat. Hän muisti hyvin 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen hyvät vuodet, jolloin elämä oli vielä ollut elämää. Helsinki oli Helsinki, Vantaa oli Vantaa, Espoo oli Espoo. Autoilu vapaata ja bensa halpaa.

Hän hypisteli villankangastakkinsa povitaskuun piilotettua sikaria, tietäen että sen hallussapidosta hän voisi menettää työpaikkansa. Virkattuun pipoon ja maihareihin pukeutunut epäsiisti nuori rastapäinen nainen tiuskaisi ohi mennessään: ”Fasisti!” Menisi töihin, ajatteli Jaakkola, ja suoristi hattuaan metrolaiturilla.

Lähden

Sähköinen ujellus kertoi Jaakkolalle seuraavan idän suuntaan menevän metron saapumisesta. Vaikka hänen ulkokuorensa oli tyyni, sisällä sielussa kyti punahehkuinen vihan kekäle. Länsimainen yksilöllinen elämäntyyli oli tukahdutettu, ihmiset pakotettuja maanalaisiin joukkojensiirtimiin, sieluttomiin tunneleihin, joissa alistetut sätkynuket poukkoilivat kuin saaliskalat sumpussa. Kiireiset, sähköisten, keskitetysti ohjattujen pakkokuljettimien armoilla olevat vangit. Jaakkola nousi autoineen metroon, joka katosi ujeltaen pimeään.

Jaakkola katseli kulmiensa alta metrovaunussa matkustavia ihmisiä. Ainakin puolet heistä oli työttömiä. Erään matkustajan koira oli hakeutunut vaunun sivustalla olevan lämpöpatterin viereen lämmittelemään, ja lämmittelemässähän monet matkustajatkin olivat, sillä julkinen liikenne oli niitä harvoja ilmaisia asioita maailmassa. Sillä muka säästettiin energiaa ja ilmastoa, vaikka järjestelmän sähkönkulutus olikin edellyttänyt terawattituntikaupalla idästä ostettua energiaa sillä välin, kun päättäjät tappelivat uusien ydinvoimaloiden rakentamista vastaan – ja maksanut valtavia määriä ruuhka-Suomen ulkopuolella asuvien veronmaksajien rahaa.

Sörnäisten metroasema jäi taakse, ja Jaakkolan mieltä piristi ajatus siitä, että seuraava pysähdys olisi jo kantakaupungin alueen ulkopuolella, lähiövyöhykkeen rajalla, jossa hän voisi poistua alemman tason yleisön keskuudesta, yskivien ja pärskivien, syrjäytyneiden, moniongelmaisten ja muuten vain inhottavien ihmisten kansoittamista oransseista muovilieroista. Lierot oli viety puhtoiseen Espooseenkin.

Vapaa vyöhyke

Juna pintautui tunneleista maan kamaralle ja pysähtyi Kalasataman asemalle, rajavyöhykkeelle. Jaakkola tarttui kahvaan ja nousi ajoneuvoineen junasta. Päästyään asemalta ulkoilmaan hän sytytti sikarin. Hermosavut olivat paikallaan, eikä Jaakkola jaksanut välittää aseman ovella vihaisena mulkoilevista vartijoista; ulkona, kantakaupunkivyöhykkeen rajan toisella puolella heillä ei olisi mitään toimivaltaa. Pilkallisesti hän puhalsi sikaristaan paksut savut aurinkoiseen iltapäivään. Kerrankos sitä aloittaisi viikonlopun hieman etuajassa.

Puutarhakaupunkeihin vievät linja-autot kiihdyttivät aseman viereiselle Itäväylälle, kyydissään niitä onnekkaita, joilla vielä oli työpaikka kaupungissa. Entisiä yksityisautoilijoita heistäkin suuri osa, sittemmin noihin keskitysleirikuljetuksiin pakotettuja, Jaakkola ajatteli tumpatessaan sikarinsa ja käynnistäessään Peelin 50-kuutioisen DKW-moottorin.

Moottorisahamainen pärinä ja sininen savu täytti maiseman. Jaakkola istui hymyillen Peelin kyytiin, nosti salkkunsa kyytiin, sulki koko kyljen mittaisen oven ja kytki vaihteen ykköselle. Tyhjäkäynti muuttui pärinäksi, ja väriltään, muttei vaikutuksiltaan vihreä Peel kiihdytti pyörätietä kohti itää. Vastaantuleva pyöräilijä heristi sormeaan pörisevälle kääpiöautolle. Saamarin polkumankelit, Jaakkola ajatteli pöristäessään kohti Kulosaarta. Kotona Jollaksessa, suljettujen porttien takana, olisi edes viikonloppuna turvassa pahalta nykymaailmalta. Insinööri Saarinen oli kuulemma saanut hankittua erän naudanlihaa mustasta pörssistä…●