Autoliike Pekka Mäkinen- Suomen suurimman autoliikkeen nousu ja tuho

Pekka Mäkisen autotalo on legenda, josta nykyään muistetaan lähinnä sen viimeinen olinpaikka. Mobilisti kävi paikalla vuonna 2005 ja selvitti suomen suurimman autoliikkeen oudon historian. Juttu on julkaistu Mobilistissa 2/2005. Tilaa Mobilisti.

teksti: Janne Halmkrona, kuvat kirjoittaja ja Pekka Mäkisen arkisto

Tamperelainen Autotalo Pekka Mäkinen kasvoi tyhjästä Suomen suurimmaksi autoalan liikkeeksi. Pekan palvelu oli aikanaan niin poikkeuksellista, että asiakkaat tulivat pitkienkin matkojen takaa Tampereelle. Yhtiö laajeni monitoimiliikkeeksi, josta sai uusien ja käytettyjen kulkuneuvojen lisäksi purkuosat, kuorma-autojen varusteet sekä korjaamo- ja maalaamopalvelut. Ainutlaatuiseksi yhtiön historian teki Pekka Mäkisen äkkinäinen tyyli lopettaa liiketoiminta. Suurin osa työntekijöistä irtisanottiin kerralla, ja autot siirrettiin suljetulle alueelle, jossa ne saivat ruostua rauhassa vuosikymmeniä.

Pekka Mäkinen oli 17-vuotias lukiolainen, kun hänen isänsä kuoli 40-luvun puolivälissä. Pekasta piti tulla eläinlääkäri, mutta koulunkäynti piti lopettaa saman tien. Pekan isoisä, joka oli hevoskauppias, opetti pojan käymään kauppaa hevosilla. Hevosia käytettiin vielä siihen aikaan laajalti tavarankuljetuksiin ja raskaisiin töihin, mutta elettiin murroskautta kohti koneistettua liikennettä traktoreineen ja kuorma-autoineen. Muutaman vuoden kuluttua Pekka osti ensimmäisen autonsa. Hän myi laitteen pari päivää myöhemmin niin hyvällä voitolla, että päätti siirtyä hevosista autoihin. Hän keskittyi kuorma-autojen välittämiseen samoihin aikoihin, kun suuri osa vanhoista asiakkaistakin vaihtoi hevosensa moottorikulkuneuvoihin. Kaupankäynti oli kiivasta. Pekalla ja hänen vaimollaan, Evalla, oli pitkään tapana noutaa ostettaviksi sovitut autot yöllä, jotta ne saataisiin jo seuraavana päivänä myyntiin. Pekka ajoi henkilöautolla menomatkan, Eva toi pikkuauton takaisin, ja Pekka juuri ostetun kuorma-auton.

Firma kasvoi ja laajeni nopeasti. 50-luvun alussa yritys toimi aluksi Tampereen Autokeskus – nimellä käytöstä poistetun bensiiniaseman myyntikioskissa Suvantokadulla. Tilat vaihtuivat suurempiin pariin otteeseen, kunnes vuoden 1968 huhtikuussa avattiin Autotalo Pekka Mäkisen uudet, suuret tilat Viinikankadulta. Käytettyjen autojen välitys oli jo 1960 laajentunut uusiin autoihin ja rengaskauppaan Pekan ostettua Rengaskonttori Oy:n. Autonrengaskaupan lisäksi Rengaskonttorilla oli muun muassa Sisun ja Steyr Puchin edustus sekä kumi- ja autokorjaamo. Hiukan syrjemmälle perustettiin vielä Autopala- nimellä toimiva purkaamo, jonka tiloissa toimi myös oma automaalaamo. Toiminta laajeni vielä 70-luvulla niin, että muutamaa vuotta aiemmin valmistuneen autotalon piha-alueet jäivät pieniksi ja naapuritontitkin otettiin vaihtoautojen säilytykseen. Toiminnan ollessa laajimmillaan autotalon alueilla oli yli tuhat erilaista ajoneuvoa. Suurin osa niistä oli kuorma-autoja, joten tilaa ja pääomaa on ollut suomalaiseksi liikkeeksi erittäin paljon. Suomen suurimman liikkeen titteliä oli käytetty lehtimainoksissa jo vuodesta 1961.

Muita parempaa palvelua

Uusia autoja myyvät liikkeet eivät välttämättä ottaneet vielä 60-luvullakaan vaihtoautoja vastaan. Vanha auto piti myydä itse pois joko suoraan käyttäjälle tai trokarille. Autopulan aikana tämä ei tietenkään ollut suuri ongelma, mutta oli selvä puute liikkeiden palvelussa. Kuorma-autotkin myytiin pelkkinä runkoina, joiden päälle ostaja teetti jossain muualla haluamansa lavan ja hankki itse nosturit ja muut lisävarusteet. Mäkinen oli ensimmäisiä uusien autojen edustajia, jolle saattoi tuoda käytetyn auton vaihdossa. Tämän lisäksi Autotalon pihalla oli aina suuri valikoima erilaisia varusteita, joten pelkän kuorma-auton rungon kanssa ei tarvinnut lähteä ajamaan. Mäkisen korjaamo varusti auton niillä varusteilla, joilla asiakas sen halusi. Jopa maalauksia ja koritöitä pystyi teettämään paikan päällä. Mäkinen saattoi myös myydä autonsa muita pienemmällä käsirahalla. Näin vähemmän vakavaraiset kuljetusyrittäjät pääsivät liiketoimintaan kiinni, mutta joutuivat samalla tekemään lujasti töitä kulkuneuvon maksaakseen.

Ajan henkeen kuului se, että hyviä asiakkaita kestittiin hotellissa. Pekka Mäkinen huolehti asiakkaiden tyytyväisyydestä asiaankuuluvasti, mutta itse täysin raittiina miehenä hän jätti asiakkaat liikkeen edustajan kanssa baariin ja ilmoitti, että tarjoilu menee sitten Autotalon laskuun.

Liikkeen maine levisi niin laajalle, että Sisun muiden piirien edustajat valittivat usein tehtaalle Mäkisen tulevan heidän alueilleen. Todellisuudessa ostajat arvostivat Mäkisen palvelua niin paljon, että vaikkei heillä olisi ollutkaan vaihtoautoa, he tulivat junalla Tampereelle ajaakseen ostamallaan autolla pois.

Pekka Mäkinen oli tottunut pitämään kaikki langat omissa käsissään. Vaikka hänellä oli parhaimmillaan noin 120 alaista, ei yleensä pientäkään päätöstä tehty ilman isännän lupaa. Pekalla oli ilmiömäinen muisti. Ostaja saattoi soittaa ja kysyä lisätietoja mistä tahansa vaihtoautosta. Pekka muisti kaikkien pihalta löytyvien autojen tiedot ja ominaisuudet. Tällainen yhden miehen varassa toimiminen on yleistä pienille yrityksille, mutta Autotalo kasvoi jo hyvin varhaisessa vaiheessa niin suureksi, että vastuuta olisi pitänyt siirtää alemmaksi. Pekka oli kuitenkin tehnyt hyvää työtä jo niin pitkään, ettei hän koskaan oppinut luottamaan siihen, että joku toinen pystyisi hoitamaan edes osan hänen töistään. Tämä olisi ollut erittäin rasittavaa kenelle tahansa ja vaikutti varmasti osaltaan yhtiön lopettamiseen.

Entinen hevoskauppias eli 17 vuotta ilman hevosia. Pekan pojan, Erkki-Pekka Mäkisen, ollessa viisivuotias vuonna 1966 ostettiin lapselle poni. Tästä ei pitkään mennyt, kun Pekka huusi itselleen huutokaupasta kuusi lämminveristä kerralla. Hän perusti ravitallin, jolla oli parhaimmillaan 40 omaa hevosta. Menestystäkin saavutettiin, mutta talli ei ollut juuri koskaan taloudellisesti kannattava, vaan enemmänkin rikkaan miehen harrastus ja intohimo.

Autotalon sulkeminen

Autotalon toiminnan ollessa laajimmillaan 70-luvun puolivälissä oli Mäntyharjulla Sisu-päivät eli tehtaan järjestämä tapaaminen piirimyyjien kesken. Tapaamisen aikana osoitettiin piirimyyjille yhteiset pöydät ja ilmoitettiin, että nyt tehdään tiimityötä. Pekka nousi ylös ja ilmoitti, että muut saavat tehdä tiimityönsä, hän lähtee nyt kahville. Tiimityö vanhojen kilpailijoiden kanssa oli jo ajatuksenakin vieras. Sisu oli varmaankin joutunut kuuntelemaan muiden piirimyyjien valituksia Mäkisen tulemisesta heidän mailleen ja yritti nyt saada tamperelaisen myymään kuorma-autojaan vain paikallisille ostajille. Jo aiemmin oli Sisu pyrkinyt huonontamaan piirimyyjien ehtoja ja vaikutti siltä, että valmistaja olisi myös pyrkinyt itse piirimyyjien aiemmin kokonaan pitämälle alueelle.

Saavuttuaan tapaamisesta kotiin Pekka irtisanoi 120 hengen väestään suurimman osan ja sulki liikkeensä. Vain osa korjaamoista jatkoi toimintaansa. Hyvin nopeasti Autotalon jättimäiset tilat myytiin Tampereen kaupungille, ja jäljellä olevat vaihtoautot siirrettiin tilalle ostettuun, vanhaan tulitikkutehtaaseen ja sen tontille. Autojen senhetkistä lukumäärää ei tiedetä, mutta on esitetty arvioita kuuden sadan ja tuhannen kappaleen väliltä. (Jutun julkaisun jälkeen saatu tieto: Hannu Karpon mukaan autoja olisi ollut kaksi tuhatta.) 80-luvulla järjestetyissä huutokaupoissa myytiin satoja autoja kerrallaan pois. Pekka myi niitä yksitellenkin pikkuhiljaa, mutta vielä helmikuussa 2005 löytyi alueelta noin sadan auton jäänteet. Kaikki ne olivat olleet hyväkuntoisia vaihtoautoja vuonna 1975, mutta aika oli tehnyt tehtävänsä. Pihalla seisseet autot olivat ruosteessa ja kasvoivat sammalta, sisätiloissa olevista autoista osa oli vielä hyväkuntoisia, mutta melkein kaikkien ikkunat ja mittaristot on rikottu jo aikaa sitten.

Paikkakunnalla kiersi pitkään erilaisia huhuja alueesta. Autoja on huhujen mukaan säilytetty armeijan tarpeisiin tai niiden omistaja on niin rakastunut omaisuuteensa että kieltäytyy myymästä yhtään mitään. Hannu Karpo teki aiheesta puolen tunnin ohjelman vielä vuonna 2000. Käytännössä autoja on myyty pois koko ajan, niitä on vain ollut jo alun alkaen niin paljon, että ne eivät ole kesken loppuneet. Pekka Mäkinen keskittyi ravihevostallinsa pyörittämiseen eikä ollut kovin kiinnostunut varastonsa kohtalosta.

Pekka Mäkinen kuoli 78-vuotiaana tammikuun 5. päivä vuonna 2005. Suomen suurimman autoliikkeen lopettamisen syistä on keskusteltu pitkään ja varmasti tullaan keskustelemaan. Näin jälkikäteen vaikuttaa siltä, että johtaja olisi kyllästynyt jo kauan sitten työn rasittavuuteen, mutta ei ole osannut luottaa kenenkään muun pystyvän ottamaan vastuuta harteilleen. Näin on syntynyt ristiriita, jossa ei haluta jatkaa, mutta ei voida myöskään antaa liikettä muiden käsiin. Sisun tiimityötilaisuus on ollut viimeinen korsi, joka on saanut Pekan päättämään toiminnan lopettamisesta omalla tavallaan.