Uutisia, tapahtumia, kuultua

Mobilisti Senior 3/2012

teksti: K.L.B.

● Kannustavan esimerkin pienen ja jäsenmäärältään pakostakin rajallisen merkkikerhon elinvoimasta tarjoaa Checker ry Finland. Checkereitä tuli 1950-luvun alussa käytettyinä noin 500 ja myöhemmin, ehkä 1953, musta yksilö, joka oli tullessaan peräti uusi.

Taannoin Checker-kerho julkaisi näyttävän, 32-sivuisen kerholehden. Siitä saa lisätietoa esim. Paul Savuselta, 0400-705010, tai yhdistyksen puheenjohtajalta, Hannu Kyttäseltä, 0400-423008.

Olen altis ymmärtämään, että Kyttäsen elvyttämä Checker-yksilö on, tiedä jopa ainoa kulkukunnossa oleva tyyppinsä edustaja koko maailmassa? Suomalaisen kerhon otteet ovat kaiken kunnian ansaitsevia, mistä lehti käy todisteena. On vain tuo tunne, ettei Suomeen varastoituneista Checker-kuvista, tai osista ole vieläkään löydetty kuin vähän alkunäytteeksi? Joten jos jollakulla on aiemmin kuulematonta kerrottavaa, vihjannette pojille.

● Saimme Virosta sähköpostivihjeen sieltä löytyvästä 1939 Opel Kapitän Cabrioletista, josta esitetty hintapyyntö, 3 100 euroa, haiskahti houkuttavalta. Oheistettu kuva oli kuitenkin tuttu. Sama, joka julkaistiin takavuosina erään saksalaisen autolehden jutun yhteydessä. Kuva esitti entisöityä neliovista Kipparia!

Lisää kyseltäessä ilmeni, että tarjolle vapautunut 1939 ”avo-Kapitän” oli neliovinen, ja että siinä oli katon keskellä ”avokatto”, joka nyt on kuulemma aika huonovointinen. Neliovista 1939 avo-Kapitäniä tehdas tuskin valmisti. Vihje ”haitarikatosta” pani aavistelemaan ikiomia avokatto-sovelluksia. Kone ja akselit kuuluvat olleen Pobedasta, jonka akselit kai ovatkin aika tarkkoja kopioita Opel Kapitänin komponenteista, moottori sen sijaan ei.

Tarkoitus ei ole rienata, mutta kahta yleistyvää seikkaa on vaikea hyväksyä. Sitä, että puhutaan cabrioletista, vaikka kohde ei ole tehdastekoista esikuvaansa ehkä nähnytkään. Toinen kurja juttu on myynti-ilmoituksissa yleistyvä tapa käyttää kuvaa, joka on otettu aivan eri autosta.

● Juhannuksen tienoon toisessa iltapäivälehdessä oli kahden palstan juttu ”ilmeisesti Suomen ainoasta” 1939 Bantam-avoautosta. En oio kollegoiden tietoja pahansuopaisuudesta, mutta kun totuus on aika toisenlainen. Aitoja avomallisia 1939 Bantam Roadstereita on Suomessa kolme. On jopa vaarana, että iltapäivälehden yksilö on alkujaan se likimain ainoa Bantam Station Wagon (farmarimalli), joka 1939 tuotiin Suomeen. Niitä Bantam ehti kai tehdä vain noin 100 kpl, eli 3-4 kertaa vähemmän kuin Roadstereita.

Ilta-aviisissa kuvattu punainen Bantam 1939 on kyllä nyt avoauto, totta. Tehtaalta lähtiessään se oli jotain ihan muuta. Eri Bantam-jutut lehdissämme lienevät tavoittaneet aika minimissään 100 000 lukijaa. Jopa Mobilistin 4/2012 kansikuva esitti aitoa Bantam roadsteria, kuvassa BA-3 -kilvin. Sama Bantam oli esillä toukokuussa Lahden Classic Motorshowssa. Kävijöitä siellä oli yli 15 000. Ja sitten viisas iltalehti puhuu ”ainoasta”.

On tietysti iloinen asia, että Bantameita on säilynyt, mutta mikä ihmeen itsetunnon kestoanemia vaivaa lehtien toimittajia. Toki päästään vähemmällä, kun lasketaan silkkaa lööperiä. Kaiketi uskossa, etteivät tyhmät lukijat huomaa mitään. Jokainen vanha Cadillac tapaa Suomessa olla “Marskin” tai “Urkin”.

● Kun teimme isäni kanssa joskus 1955 vaiheilla Espoon Siikajärvelle kanakoppimaista kesämökkiä, sen kivitöitä tuli tekemään iso mies. Hän ”veisti” suunnilleen tuosta vain lekalla mökkimme kivijalat. Työt lopetettuaan hän kömpi autoonsa, joka olikin aikamoinen ällistys-yllätys: tummansininen 1946-47 Lincoln. ”Ostin presidentin kansliasta”, hän huikkasi mennessään.

● ”Iso maa, isot toleranssit”, tuttu sanonta. Silloin ajatellaan lähinnä USA:ta tai tilanahtaudessa riutuvaa itäystäväämme. Saksaa on jo aika pitää taas suurena. Ei suuren pinta-alansa vuoksi, vaan siksi että populaa siellä riittää 82 miljoonaa.

Tuollaisessa väkiluvussa erikoiskeräilykin voidaan rajata käsittämään vaikka pelkät vanhat postin mopot ja moottoripyörät. Cornelius Franz on Saksassa valinnut intohimonsa kohteeksi Saksan postin käyttämien kaksipyöräisten keräilemisen. Ammatiltaan Franz on yliopiston fysiikan tohtori. Siinä hieman pureksittavaa heille, joiden käsityksenä tuntuu olevan se, ettei kukaan järkevä tai lukenut ihminen voisi romuja keräillä. En usko moista tavarapolkupyörätyyppiä koskaan nähdyn Suomessa?

● Tunnen lähes pakonomaista tarvetta lainata tekstipätkiä Oldtimer Praxis lehden 7/12 Saab 900 Cabrioletia koskevasta jutusta.

On ehkä hyvä pitää mielessä, että avomallista Saab 900:aa valmistettiin vuoteen 1994, eli pitkään tavallisen 900-mallin tuotannon lopettamisen jälkeen. Autoa kehutaan saksalaisartikkelissa tekniikan osalta kestäväksi, mutta huoltoaikojen huomioimisessa tulee olla tarkkana; avokaton mekanismi on yksi parhaita, mutta sen hydrauliikan O-renkaat ovat vuotoalttiita; avomallin muoviverhoilu halkeilee ikääntyessään ja auton automaattivaihteisto on kuulemma ”vähemmän rakastettu”.

Avomallisia Saabeja ei uutena jäänyt Suomeen kuin alle kourallinen, joten luulisin niitä nyt, MA-iän juuri täytyttyä, olevan aihetta jälkituoda. USA:sta niitä löytyisi järkihinnoilla.

● Yrjö Bremer sai kesäkuussa tuotua Suomeen todellisen arvoautoihmeen: 7-hengen 1937 Packardin. Ei kannata väittää, ettei sellaisia ollut Suomessa. Minulla on kuva vuodelta 1938 tai 1939, jossa kaksi samanlaista pitkää 1937 Packardia seisoo Seurasaaren portilla Helsingissä. Ainakin toisen niistä omisti Suomen Postilaitos.

Siinä meillä upein ja aidoimman oloinen kunnon Limousine! Kyllin korkea, jotta sisälle pääsi polvistumatta, nokalla rivikahdeksikko, vaihteistona kunnon keppivaihde, ei mitään ”herrojen rattivaihdetta” ja jälkiruokana etulokasuojiin upotetut varapyörät molemmin puolin konepeltiä. Lisäisinkö vielä: kerrankin myös kuljettajalle kunnon työtilat ilman mitään ahdistavia väliseiniä etusohvan ja takamatkustamon välillä. Kun minulla aikoinaan oli 1939 Packard (AJ-128, nyt Lahdessa) jouduin teettämään siihen uudet rattivaihteen nivelet ja jestanpoo, mitä se maksoikaan!

Erikoista nyt tuodussa pitkässä Packardissa on sen ulkokatto. Sen keskiosa on vielä vanhaan malliin pehmeää, mitä lie ”vinyyliä”, toisin kuin samanikäisissä 5-hengen Packardeissa. Tämä kertoo ehkä jotakin siitä, ettei edes USA:ssa ihan vielä osattu prässätä yhdestä pellistä kovin pitkää kattoa.

● Mielessäni väikkyy toisinaan varma muistikuva 1949-51 Mercury Woody puukylki-farmarista, jota säilytettiin kerrostalon kellaritallissa pian 10 vuotta sitten. Se oli selvästi ”kesken jäänyt tapaus” ja, epäilen, on edelleen.

Mutta kysymys: missä vaiheessa vaikkapa Ford, joka ehkä teki pisimpään puukylki-farmareita, luopui aidon puun käytöstä auton kyljissä? Luin jostakin että vastaus olisi 1953.

● Peli taitaa mennä raakalaismaiseksi? Nyt kun meitä pitkän linjan romantikoita vanhuus harventaa, jäljelle jää pitkän ajan kuluessa kerättyä autokantaa ja osia. Asia on ajat sitten huomattu, mutta aika vähän ilmiön seurauksista löytyy kirjallisia todisteita. Täytyy oikein lainata Australiasta saakka. Tässä erään Restored Cars -lehden myynti-ilmoituksen lopputoteamus. ”Olen sijoittanut näihin yli 30 000 dollaria, hyväksyn nyt 10 000 dollarin tarjouksen”. Myyjän ensisijaisena harrastuskohteena oli 1928 nelos- Chevrolet monine osineen.

● Kaikkea sitä joutuukin lukemaan: Australiassa on tosin kuuma, se tiedetään. Mutta että siellä voi olla niin kuuma, että navigaattorin akut saattavat palaa! Jos laite vielä on kiinteä osa autoa, siinä kärventyy ehkä korjaamattomasti piloille muutakin kuin kojelauta.

● Sama aussilehti otti puheeksi viimeisen ”aidon” Roverin, sen aika nätin 75-mallin, jonka valmistamisessa BMW:llä oli näppinsä mukana. Näitä tuli 90-luvulla Suomeen ehkä satoja ja vielä aivan hiljattain vielä joitakin kymmeniä (?) lohjalaisen myyjän kautta. Tämän viimeisen tuontierän autot saattoivat olla jo tullessaan eriasteisesti yli-ikäisiä ja niitä ehkä myytiin pitkään, mutta huonoina niitä ei kai koskaan pidetty. Etten vain nähnyt lohjalaisessa autohuutokaupassa sellaisen tarjolla vielä syksyllä 2011? On silti kurja lukea että 75 oli BMW:lle ”marketing mistake”, myyntierehdys. Nyt jokseenkin samoja Rover 75 -autoja tehtäneen Kiinassa nimellä ”Roewe” . Sikäli taas kerran kumma juttu, että Land-Rover jäi brittiautoksi, ainakin eurooppalaiseksi?

Kuva takavuosien sekaventtiili-, eli F-kantisesta, Rover-moottorista ei haitanne. Äkkiä kysyttynä, montako muuta autoa muistaisit, joiden moottorissa imuventtiilit ovat kannessa ja pakoventtiilit sylinteriryhmässä? Ujosti tarjoaisin myös 1950-luvun Rolls-Royce- ja joitakin Jeep-malleja sellaisiksi.

Vuonna 1948 Rovereita valmistui Restored Cars -lehden mukaan 6-ikkunaisina 3 441 kpl ja 4-ikkunaisina 1 720 kpl. Vastaavat luvut 1949 osalta olivat 1 755 ja 919 kpl. Yhteensä näiden lievästi kanttikulmaisten (ainakin takaa katsottuna) Rovereiden sodanjälkeinen kokonaistuotanto oli 8 111 autoa.

Näitä erittäin arvostettuja ja kivasti 1930-luvun oloisia Rovereita saatiin Suomeen sentään 6 kpl, joista puolet on yhä olemassa. Ainakin se hyvä vihreä Kuopiossa ja alkuaan hyvä punainen Vihdissä, niin vuositolkulla kuin taivasalla maatuikin.

● Oli söpöä lukea kesäkuun Ilta-Sanomista juttua erään suomalaisen omakohtaisista Viipuri-muistoista. Hän oli kai 50 vuoden tauon jälkeen rohjennut käydä katsomassa entistä kotiaan, jonka omistamisesta itäystävä hänet perheineen, muiden ”suomalaisten fascistien” tapaan, ystävällisesti vapautti 1939-40. Taloa nyt asuva neukkuperhe yllätti inhimillisyydellään. He olivat jättäneet oveen häädetyn suomalaisperheen nimilaatan. Se laatta on ollut ovessa kaikki nämä pian 70 häpeän vuotta.  On näemmä heissä sentään ihmisiä, joita ehkä hävettää tämä heikäläisittäin ”pienen merkityksettömän konfliktin” tuloksena tehty vääryys.

Kerrottu ei anna mielikuvitukselleni rauhaa puolisairaalta uumoilulta. Kuvittelen näet, että sieltä voi yhä löytyä vaikkapa harrastealamme kuvia, osia tai ehkä jopa jokunen autokin. Tiedän perheen, joka samalla tavalla halusi vielä kerran nähdä entisen kotinsa. Yllättäen vanha neukkumummo poistui. Suomalaiset jo luulivat että meni kantelemaan KGB:lle. Vaan mitä tapahtuikaan?! Mummo kävi talon vintillä tuoden sieltä suomalaisperheeltä sinne pakotilanteessa jääneen suvun kuva-albumin!

On sietämättömän raivostuttavaa kantaa kaunaa, myönnän, mutta mitä sellaista muka olisi tapahtunut, joka panisi luottamaan naapuriin? Saati käymään rennosti vieraisilla, kuten me vaikkapa ruotsalaisten kanssa olemme tottuneet tekemään? Tämäntyyppinen totaalinen vaitiolo, sitä myös vanhojen autojen harrastekytkennöissä, on luonnotonta. Vaan kun meillä on nämä kokemukset, surku.      

● Vielä ripaus Australiaa: 1940 julkaistu mainos aiheena sikäläinen puukaasuauto. Auto vaikuttaa olevan 1936-37 Dodge, mutta pönttö on oudon matala.

● Vanhoista autoista kirjoittaminen näyttää houkuttavan mukaan yhä näyttävämmin myös perinteisiä autolehtiä. Tuulilasi-lehden numerosta 9/2012 löysin ilokseni kolmekin takavuosia muistelevaa juttua. Näin kuningas muoti näemmä kääntää toimituksien arvostuspurjeita: hävettävästä törkyromusta trendi-ilmiöksi.

Kuuden sivun ajomatkajutussa Lauri Larmela muisteli kekseliäästi myyntikentiltä poistuvaa Toyota Hiace -pakettiautoa.  Julkaistiin myös näyttävä juttu MGB-avoautosta, mutta, kas kummaa – vai tulisiko sanoa miksi ihmeessä – suhteellisen ääriharvinaisesta V8-koneella kulkevasta.

Kolmatta lehden vanha-henkistä juttua luin melkein kateudesta vihertyen. Itse idea – halpa kesäauto käyttötestiin – oli kaukana korkkaamattomuudesta, mutta juttu itsessään oli kaiken kehun väärti.  Tehtävän määritykseen kai kuului päästä, taas kerran, mahdollisimman halvalla. Kun maksetaan melkein nolon olemattomia autosta, jolla kuitenkin pitäisi selvittämän kesän yli, onko tuo sittenkään ihan tervettä?

Ensin arvelin, ettei jutusta heru mitään mieleen pantavaa autoharrastajalle. Siis ihmiselle, joka pyrkii pitämään ostoksensa ehkä jopa vuosia. Vikojen esiin kaivaminen ja korjaaminen kerrottiin kuitenkin uusia ajatuksia avartavasti. Kehut Oskari Pentille, jutun kynäilijälle.

● Olen kai antanut kylliksi ihailevia näytteitä australialaisten autoyleistietoudesta. Se on ihan eri tasolla kuin monessa jopa euromaassa. Tällä tarkoitan sitä, että itse autoja valmistaneissa maissa ei oteta liikoja paineita muiden autoteollisuusmaiden tuotteiden tuntemisesta, toisin kuin vaikkapa Australiassa tai Suomessa. Pikkuhöntiltä kuulostaa silti se, ettei australialaisen kollegalehden toimitus tunnista 1939 Steyr -henkilöautoa.

● Kun ensimmäinen ns. ”Maapallo- Taunus”, eli perusmalli 12M ilmestyi, se oli heti harvinaisen vapaa lastentaudeista. Vieläkin jotkut Ford-veteraanit muistelevat Saksassa 12M-aikoja, jolloin ensimmäisen käyttövuoden aikana ei tullut edes nimeksi valituksia asiakaskentältä. Vuoteen 1962 mennessä, jolloin jopa edelleen kehitetyn 15M:n tuotanto lopetettiin, mallia oli ehditty tehdä 12M:nä 435 000 kpl ja 15M:nä vielä 125 000 kpl siihen päälle.

Alkuperäisen M-sarjan valmistuksen päättymisen myötä katosi myös malleille tunnusomainen maapallokuvio auton keulasta. Nuo värit muuten maalattiin tehtaalla käsin!

● Paul Pietsch ei ehkä nimenä kerro mitään suomalaisille. Hän meni kesäkuussa manan majoille, lähellä 101-vuotispäiviään. Nimeä mies sai aluksi kilpa-ajajana, sittemmin perustettuaan Das Auto, Motor und Sport -lehden  vuonna 1951.

● De Tomaso -autojen valmistus loppui. Valmistajan tunnetuin malli oli Pantera. Tehtaan perusti 1959 argentiinalainen Alejandro de Tomaso ryhtyen valmistamaan urheiluautoja, joiden moottorina oli amerikkalainen Ford V8. Tehtaan toiminta hiipui jo 2006, mutta jonkinlaista toimintaa oli senkin jälkeen, vaan nyt tuli sitten piste?

● Audi 80 -mallit esiteltiin 1973. Olin itsekin niitä koeajamassa Salzburgin lähellä, silloisen maahantuojan Veho Oy:n vieraana. Oli infernaalisen kuuma. sen muistan, ja voinen jo tunnustaa että iltasella tuli kumottua jokunen kuppi liikaa. Niillä korostuneilla hengenvoimilla kävin – sitä luuli itsestään, nuoria kun oltiin, silloin liikoja – osin rajuakin keskustelua isäntien kanssa mm. syistä, miksi kaksitahtisia ei kehitetty edelleen. Taisi olla aika joutavanpäiväistä.

Niin vain on, että Audi 80 iski ostajien sydämiin ja pohjusti sen vankkumattoman maineen, mikä merkillä nyt on. Kasikymppistä tehtiin tuotannon päättymiseen, 1978, mennessä, 1 103 766 kpl!

● Kun meillä Suomessa naristaan tapahtumien kasvavista osallistumismaksuista, on ehkä hyvä kuulla vastaavista Saksassa. Eräs matka-ajo vanhoilla autoilla Puolaan, saksalaisten ammoisille alueille, maksaa 5 360 euroa kahden hengen autokunnalta. Hintaan sisältyy tosin laatua: yöpymiset, ruoka ja juomat ovat yltäkylläistä tasoa, ja kaikenkattava kuljetusturva sisältyy hintaan.

● Onko kaltaiselleni mobiilipapparaiselle edes luontevaa ottaa puheeksi huomattavan nuoria autotyyppejä, joista juuri tällä hetkellä kukaan ei tunnu säästömielessä piittaavan? Törmäsin heinäkuussa yhteen jo vihlovan pahasti unohdettuun malliin Juvolan autoromuttamossa Lemin Kuukanniemellä. Tein itse asiassa paikan sympaattiselle omistajalle seinähullun kysymyksen: minkä hän niistä pihan noin 200 autosta koki tyypilliseksi aivan turhaksi romuttaa.

Miehelle tuli selvästi mieleen montakin ehdokasta, mutta askellettuani hänen perässään, löysin itseni tummansinisen 1987 Opel Corsan vierestä. Siihen  isäntäni: ”Tämän esimerkiksi!” Mittarissa oli 80 000 uskottavaa kilometriä, auto on ollut yhdellä naisihmisellä, joka lopetti ajamisen, ja huoltokirja oli pullollaan tarkkoja merkintöjä.

Siis auto, joka aiemman ikärajan puitteissa olisi jo nyt MA-ikäinen. Ei näkyviä ruostereikiä, alkuperäinen väri vahalla pelastettavissa, helmoja tosin joutuisi ehostelemaan. Sisusta virheetön, etupuskurin toinen pääty osunut johonkin, mutta niin ettei edes vilkkuvalo ollut rikki.

Yhtä kaikki: jos tuon auton pelastettuani (niin saattoi käydä) olisin tarjonnut sitä siistittynä eteenpäin, miten veikkaisit jatkon sujuvan? Povaan, melkoisella kokemuksella: yhdeksän kymmenestä ajaisi sillä mitään tekemättä, kunnes auto pysähtyisi lopullisesti, minkä jälkeen se olisi uudelleen romiksessa. Toisaalta hyvin ymmärrän esim. virkamiestä, joka tahtoisi ajoissa salvata tällaisen ”hän tanssi kesän” -auton paluun liikenteeseen. Unohtaen silloin täysin ja ilmeisen tarkoituksella, että on myös meitä mobilisteja.

Entä hän yksi kymmenestä? Mitä houkuttimia hänellä olisi ajaa eilispäivän Opelilla, sitä myös hoitaen, saati taltioiden sen? Onko, tai voiko, noin nuoressa ja tavallaan tylsän arkisessa autossa piillä minkäänlaisia tulevaisuuden keräilyarvoa? Pistänpä väliin: oletko koskaan edes ajanut Corsalla? Siis siistillä ja hyvin hoidetulla – ne Kanarialla tms. vuokratut Corsat nyt olivat aika kaltoin reviteltyjä kelkkoja.

Kaikki nykyisin Suomessa ilmestyvät autolehdet ovat – yllätys, heh! – kilpaa heräilleet kuvailemaan miten kivoja sittenkin olivat nuo 80-luvun autot. Siitä ei toimituksien asenteellinen täyskäännös enää terävämmäksi voisi muuttua. Isojen 80-luvun Volvojen, Mersujen ja Bemareiden rinnalla jopa vähäisemmän kokoluokan Golf-yksilöt alkavat olla halutuiksi huomattuja. Mitä Saksa edellä, sitä Suomi jälkijunassa perässä.  Mutta jopa Opel Corsa? Sitä vanhempi Kadett vielä menettelisi.

Romutarhan pitäjä mainitsi myös mahdollisen lisäsyyn, miksi Corsan ikäomistaja luopui autostaan. Sen kulku oli muuttunut nykiväksi. Minne kahdeksankymppinen yksineläjä veisi autonsa huollettavaksi tulematta joko nauretuksi tai kynityksi? Nuoremmalle ja enemmän ehtivälle syyt nykimiseen olisivat korkeintaan haasteellinen läpihuutojuttu. Vanhaa bensaa, tulpat yli-ikäisiä, kaasutin tukossa.

● Kaikkea se saksalainen keksiikin: Kuten autolehtien vuosikerrat nahkahihnoin tiiviiksi nipuksi varastoivan ”kantopaketin”. Paketti pysyy koossa paitsi hihnojensa, myös pohjimmaiseksi tulevan puutyynyn varassa. Mutta on nixmannilla otsaa pyytää moisesta hintaakin: 140 euroa!

● En tahdo millään tottua hyväksymään muuatta outoa ristiriitaa. Sitä, että joku harrasteeseemme liittyvä esine, valokuva, kirja tai vaikka auto, on siitä luopuvalle niin totaalisen merkityksetön. Se vain pinotaan kaatopaikkakeikalle tai korkeintaan viedään johonkin divariin. Onneksi on antikvariaatin pitäjiä, joilla heti sytyttää ”kenelle tämä sopisi”.

Yksi heistä on Taikalyhty-nimisen kesädivarin pitäjä Lemillä, A. Pekari. Hänellä on pää-kirjakauppa Helsingin Kruununhaassa, mikä tietona kannattaa huomioida. Kun kävin Lemin toimipisteessä heinäkuussa, kuulin heti kivoja: ”Hei, minulla on sinulle täällä sopivaa luettavaa.”

Se luettava on suomenkielinen, 1917 painettu John Nerenin ”Autokirjan” toinen painos. Noin 180 sivua paksu A5-kokoon painettu kirja on, täyttääkseen pian 100 vuotta, yllättävän kehittynyttä suomenkieltä. Kirjan kieliasukehut saa Yrjö Weilin, ymmärtääkseni aikoinaan myös suomenkielisen autoteknisen terminologian (sanaston) ehdoton alkupaalu. Lainaan tähän mukaan näytteen kirjan sivuilta löytyvistä autoalan mainoksista.

● Woimansiirrin on nelivärinen tabloidikokoinen lehti, joka pursuaa suomalaista traktorien harrastuslukemista. Ken noista asioista piittaa, hänen kannattaa kysellä lehden saatavuudesta numerosta 050 518 2412 (Valkjärvi).

● Peräti 231 ”Simca-tuotetta” jokseenkin kaikista Euroopan maista kokoontui toukokuussa Weselissä, Saksassa. Simca-tuotteet tarkoittavat tässä tapauksessa myös muita, etenkin Chrysler-tehtaan aikoinaan omistamia euromerkkejä, kuten Talbot, Sunbeam jne.

Oleellista tässä on huomata, ettei edes niin syvästi (ja suotta) parjattu merkki kuin Simca ole jäänyt ilman merkkiystäviä. Olisi reilua pitää mielessä mm. Versailles- ja Beaulieu V8 -mallien kauneus, joka ei kadonnut mihinkään, vaikka Simca valmisti loppuvaiheessa samaa autoa myös Ariane- nimellä ja hieman alimittaisella neloskoneella.

● Saksassa kokoontui myös, nyt neljännen kerran, International Tempo (Vidal) Treffen. Merkkivieraita oli Australiasta asti. Mukaan saivat tulla myös Hanomag- Henschel -autot, kuten mallit F20 ja F 35, joiden valmistus alkoi 1967, ja jopa Mercedes-Benz L 206 -nimellä tehdyt lähes samat autot, joiden valmistus alkoi 1970.

Ensimmäiset Tempo-nimiset kolmipyöräiset pakettiautot tulivat tuotantoon jo 1928 ja nelipyöräiset 1932, ja tuotanto kesti vuoteen 1956. Halutuin tämän merkin pakettiauto on 1950-52 valmistettu, VW:n pahnakoneella kulkenut Tempo Matador, joita tehtiin 13 521 kpl.

● Muuan saksalainen harrastaja kyllästyi kuuntelemaan aina sitä samaa. Että etuvetoisen Taunus 12M  (ja samalla Saab V4) -auton moottori olisi ”katkaistu V8”. Hän perustelee purnaustaan sillä, että normaalissa V8-moottorissa pyttyjen vinkkeli on 90 astetta, V4-koneessa vain 60 astetta. Toisaalta; noin toope harhaluulo ei taitaisi olla edes mahdollinen muualla kuin Saksassa, jossa amerikkalaisista autoista ei tunnetusti ymmärretä mitään.

● Toinen saksalainen lukija tuskastui siihen, ettei kukaan osaa antaa neuvoja miten saada oikaistua tai kromattua tyypillisiä eloksoituja listoja. Niitä ei yksikään kromaamo ota vastaan, hän inttää – ja niin kai se on.

Jää vain mietittäväksi syyt, miksi esim. romutusvaiheessa kukaan ei irrota paaliin menevästä autosta listoja ja muita koristeosia. Sen ei pitäisi olla niin vaikeaa. Vaan mihin ihmeeseen varastoit, ja siten etteivät ne taitu, läjäpäin listoja. Ne eivät tosin paina mitään, mutta vievät rutosti tilaa. Ja kun myyt yhden listan, sinua pidetään verenimijänä jos pyydät siitä vaikka kolminumeroista summaa. Näin, vaikka toisaalta ostaja hyvin tietää autonsa näyttävän invalidilta ilman sitä listaa. Fair play, onko kuultu?

● Teenkö ehkä loukkaantumista tai eripuraa aiheuttavan johtopäätöksen, jos ounastelen, että naispuolinen verhoilija tekee jopa keskimääräisesti parempaa työtä? Tai sanotaan se sitten leppoisammin: olisin ehkä ennen arkaillut jättää vanhaa autoa naispuolisen verhoilijan hyppysiin, mutta näin huikaisevan laadukkaat työnäytteet ”tuolta Savon suunnalta”. Lievä epäluuloni on ehkä imenyt tukivoimaa ajatuksesta, että verhoilutyö on painavien osien vuoksi enemmän miesten heiniä? Olisiko naisilla myös parempi tyylisilmä? Ei aiheesta kannattane kinakierrosta tehdä, mutta jotakin tuossa voi olla. On myös tuo kieroutunut tunne, että me miehet emme hetkeäkään arkaile jättää huonekalujen verhoustöitä naisen käteen, mutta tuo oma, niin rakas automme vaatii aina miespuolista käsitttelyä?

● Mauno Enqvist perusti vuonna -81 Suomen Steyr-klubin. Hän asui silloin vielä Helsingissä ja tunsi mm. seudun romukauppojen hyllysisällöt paremmin kuin moni muu. Östersundomin romis oli yksi aarreaitta, siellä hyllyt notkuivat mm. Kaiserin pisteosia. Aikanaan sitten sekin romis lopetettiin ja Oskari Suurnäkki, RTO-Osat, osti osat firmansa varastoihin. Entä nyt, kun sitäkään firmaa ei enää ole?

Kävin, kun oikein vielä jaksoin tahkoa Suomea vanhojen autojen merkeissä, tervehtimässä Maunoa Uus-Wärtsilässä. Muistan ikuisesti, miten sitä kapenevaa tietä riitti ja riitti; luulin jo että maailmasta loppuu maaperä ennen kuin olen perillä. Se oli sitä tynkäaluetta joka 1944 jäi Suomelle, kun Stalin saneli rauhanlinjat. Nykyrajalta ehkä 2-3 km päässä sijainnut, hyvinvoiva ja ehjänä säilynyt Wärtsilän kauppala luovutettiin täysin toimivana itäystävälle; tälle meitä suomalaisia tilan puutteesta enemmän kärsivälle poloiselle.

Siitä visiitistä Enqvistin luo jäi mieleen jotakin aivan jakomielistä, mutta ilmeisen totta: Kuten Mauno itse sen sanoi: “vien kaikki säilytettävät vara-autoni ihan tuonne rajalle, siellä niitä vartioivat kahden maan rajamiehet. Tiedän varmuudella, ettei mitään ilkivaltaa pääse tapahtumaan.”

● Museoviritteisissä piireissä tuntuu tapahtuvan täydellisiä täyskäännöksiä. Pitkän linjan säilytys-aateluus ei näemmä sekään velvoita ajasta ikuisuuteen.

Eräs alkujuuriltaan uskottava vanha-autojen hankkijataho pani viime syksynä paaliin täysin elvytyskelpoisen 1951 Gutbrod Superiorin ja puukorisen 1939 Dekkarin. Autot hävitettiin antamatta kenellekään tilaisuutta ostaa niitä. Markka-aikaan DKW:stä jätettiin 10.000 tarjous, olihan se paras siihen mennessä säilynyt. Tarjouksella oli edelleen pohjaa vuonna 2012, mutta siihen ei koskaan edes vastattu.

Kuluneena kesänä kymmeniä autoja tallentanut taho taasen hävitti vahvistamattoman tiedon mukaan lähes 20 vanhaa autoa. Ne eivät ehkä olleet himoituimpia, mutta talteenoton arvoisina kuitenkin vuosia sisällä säilytettyjä.

Näinhän se on; myös ostovoimisiksi kuvitelluille piireille voi tulla taloudellisia – tai ympäristöllisiä ongelmia, ikävistä perinnönjako-kiistoista puhumattakaan.

Silti ihan käsittämätöntä että epäkohtien paljastumista hävetään niin neuroottisesti, että teurastus nähdään parhaaksi tehdä salassa.

Puhtaaksi viljelty autohistorian tajuaminen alkaa olla Suomessa hautauskypsä ajatus. Pitää olla hyvä pintameininki, imported from USA. Tai sitten saksalaismallinen ”Die Wert Ihres Autos” – linja (mikä onkaan autosi arvo). Kaikki muu näyttää menevän ihan harakoille.

● Kuulin kesällä sattumalta radiolähetyksen jostakin vanhojen autojen tapaamistilaisuudesta. Selostuksessa ei missään kohdin mainittu auton historiasta tai ajoneuvokulttuurista sanaakaan. Vain ”nasta meininki” ja väenpaljous merkitsi. Selostajatyttösen kysymykset olivat syvällisiä: ”onks sul näit montaki, saaks näist paljon kun myy, eiks nää kuluta kamalasti, onks tää sit harvinainenki?” Kaiken kruunasi vakiokysymysten isoäiti: ”Mikä näist sit ois tosi vanha?” Johon vastattiin: ”Tää joka on 30-luvun alusta”. Haastattelijatyttönenkin siinä sitten vähän ihmetteli, jotta ”tuollainen museoauto kulkee varmaan kovaaki, ku ei ole edes lokasuojia…”

Ihan sama, ajeltakoon lokasuojitta, eihän se minulta pois ole. Tietysti vähän kateellisenakin kyselen, miksi 1957 mallisen laatuautoni ensikatsastus aikoinaan raakattiin riittämättömän kissansilmän vuoksi. Tuohon lokasuojattomuuden mahdollistamiseen kuulin jopa uskottavan selityksenkin. Joku oli kaivanut esiin suomalaisen katsastajan päätöksen vuodelta 1947 jossa oli lupa ajaa Eläintarhan ajoissa autoilla, joissa ei ollut lokasuojia.

● Petteri Björkbom, 02-762 1030, toisen polven harrastaja Loimaalta vihjasi hyvästä kaasuttimen korjaajasta, floridalaistuneesta Dimitrios Kolioradakista, www. oldcarbrebuild.com. Muuan minuakin vanhempi harrastaja taasen korjautti Peerlessin kaasarin Australiassa.

● SAABisti on ansiokkaan kunnianhimoisesti tehty 4500- jäsenisen kerhon lehti. Sen Olof Ahlskogin jutussa esiteltiin ensimmäiseksi museoautoksi ehtinyt Saab 900. Auto ostettiin vuosi sitten Ruotsista ja verojakin piti maksaa kaikki 47 euroa. Onko oikein vai väärin, että tämänikäiseen malliin kiinnitetään mustapohjainen MR- kilpi? Olihan se niin, että mallia uutena myytäessä ei mustapohjaisia kilpiä enää jaettu. Mielestäni tässä tapauksessa kilvet ovat paikallaan, huomataanpahan ainakin kannustava totuus – malli on jo museoajoneuvoiässä (Ota sinäkin talteen).

Omia hankintojani on kolme Saab 900-yksilöä. Rahassa kun kaikki näemmä mitataan, pääsen potkimaan rikkaaksi kadehtijoilta pallin alta: yhteishinta 600 euroa. Yksi sen maksoi, muut sain ilmaiseksi. Jokainen niistä on ajokunnossa, ajomäärät väliltä 166 000 – 280 000, eikä yksikään jää talveksi taivasalle. Tihennän aamuisia kalanmaksaöljy-annoksiani ihan siinä toivossa että pääsen jokusen vuoden päästä näkemään kuinka oikeassa olen ennustuksissani ollut.

Tulevaisuudessa tullaan kuulemaan kovaa katumisen porua: Miksi ne piti kaikki hävittää?

● Luet kyllä edelleen lehteä joka väittää käsittelevänsä vain 50 vuoden ikään ehtinyttä autokantaa. Fiat 130 on malli josta ei taatusti hehkuteta sanaakaan Makee meininki – tilaisuuksissa. Kuva on suomalaisten Fiat 130 harrastajien La Centotranta- merkkikerholehdestä. Ei laatu, ei ainakaan pelin hengessä, kysy määrää. RM-610 on siitä oiva esimerkki.

● Kurjaa, miten jo perinteeksi muodostunut pääkaupunkiseudun vanhemman kaluston kokoontumisajo näivettyy silmissä. Saimme vielä 2010 kerran vuodessa ajaa Helsingin Seurasaaren sisuksiin ja kokoontua autoinemme saaren päädyssä olevalle kentälle. Tiedä sitten ajettiinko saareen puusiltaa ajatellen ehkä liian painavalla kalustolla, vai mistä sauvakävelijöiden poikimisen häiritsemisestä lie kyse, mutta aivan yllättäen kaupungilta tuli tilaisuudelle tiukka stop.

Tilanteen ollessa huonoimmillaan, aneemisuudestaan tunnettu Helsingin vanha-autojen harrastajaporukka yllätti: Helsingin Malmin lentokentän parkkipaikoilla elokuun jokaisena tiistai-iltana tapahtuneet neljä kokoontumistilaisuutta menivät nappiin. Kenttä on kuin luotu tapaamispaikaksi, pöriseehän taustalla luontevasti muutakin moottorielämää, ällistyttävän vähä-äänisiä lentokoneita. Tosin niiden lentelyt sama tyly kaupunginjohto haluaa tukahduttaa, turvottamalla kentän täyteen kerrostaloja. Olisipahan vaan pääkaupunkimme asioista päättävillä Saksasta oppimista!

Kuulen (heikkenevine kuuloineni) harva se ilta kaikenlaista musisointia Jäähallilta tai Stadionilta. Eikö Malmi säilytettynä voisi toimia, paitsi vanha-autoilun päätapahtumapaikkana, myös erilaisten muotikiekujien hoilauskenttänä? Nyt bailausporukkaa retuutetaan Luukkiin asti kuin tien tukkeeksi, pitkin Vihdintien kapeikkoja.

Kun ajattelen Helsingin Cruising- iltoihin liittyvää mieletöntä jonottelua Kauppatorilla, tapaaminen Malmilla todisti vanhan totuuden: ei massatilaisuus ole ainoa tapa mitata pelin henkeä. Moni aito harrastaja, joka usein on haittaavan kiireinen tai jonka autolla ei ole paljoja ajettu, rohkaistui tulemaan paikalle.

Uusi esiintyjä oli mm. sininen 1939 avo-Packard. Aivan samanlainen, punainen väriltään, oli ammoin eräällä lääkärillä Valkeakoskella, mutta lienee tuhottu.

● Vauxhall 1952, Ford Mainline 1955, Morris 1939, Renault ja Peugeot.

1960-lukuinen kuva Helsingin Hakaniemen torin laidalta ilmentää osuvasti autokantamme tuolloista koostumusta. Viidestä autosta vain yksi on amerikkalaisvalmisteinen. Tarkoittaa että 80 % autokannastamme oli eurooppalaista.

On tietysti iloinen asia että olemme päässeet nauttimaan yhä laadukkaimmista harrasteautonäyttelyistä, mutta niissä nähdyn kaluston painopiste on vahvasti päinvastainen.

Nyt euro-merkkien kerhot yhteinen mietintämyssy päähän. Vielä olisi aikaa ponnistaa edustava euroautonäyttely ensi keväälle.