Valmistuin kellosepäksi lamavuonna 1993. Minulla oli onnea, koska pääsin opiskelemaan alaa vielä puoleksi vuodeksi Sveitsin Neuchâteliin. Jäin työttömäksi vasta kotiin palattuani. Koska olin innostunut kaikesta tarkkuustyötä sivuavasta, hain Lahden Muotoiluinstituuttiin ja sekalaisten vaiheiden jälkeen valmistuin myös kultasepäksi. Nyt koko ala tuntuu erittäin kaukaiselta, lähes unelta.  

Olin neljä vuotta Lapponia Jewelryllä asiakaskorjaustöiden käsittelijänä. Otin eri maista lähetetyt korjaukset vastaan, tein niistä itse kiireisimmät ja jaoin muut kyseisten töiden erikoisasiantuntijoille. Kävin asiakkaiden kanssa kirjeenvaihtoa eri maihin Japania myöten. Yrityksellä meni huonosti. Talossa oli aluksi työntekijöitä yhteensä noin sata. Kun minut lopulta irtisanottiin, oli jäljellä muistaakseni viitisenkymmentä. 

Jäin työttömäksi 2003. Minulla oli siinä vaiheessa todennäköisesti Suomen laajin alan koulutus ja sen lisäksi muutama vuosi työkokemusta. Olin niin kyllästynyt koko touhuun, etten lähettänyt liikkeisiin tai maahantuojille yhtään työhakemusta. Vuoden työttömyyden aikana hain kolmea paikkaa. Niistä kaksi oli toiveajattelun ja haihattelun rajalla. En saanut edes vastausta siitä ainoasta realistiselta vaikuttavasta tehtävästä moottoripyörämaahantuojan jälkimarkkinoinnissa. Lennonjohtajan koulutukseen hain myös. Sinne pyrki lähes tuhat henkeä. Kävin neljä kertaa erilaisissa testeissä. Joka kierroksella väkeä karsittiin. Viimeisimmässä niistä oli vain 60 henkeä, joista 15 pääsi koulutukseen. En ollut heidän joukossaan, mutta minut oli jo siinä vaiheessa palkattu Mobilistiin. 

En vieläkään ymmärrä silloisia valintaperusteita. Tietenkin toimituksen väkeen teki vaikutuksen silloin omistamani Panhard PL17. Silti minulla ei ollut minkäänlaista näyttöä taidoistani. Lukion jätin joskus kesken, mutta siitä ei tullut haastattelussa onneksi puhetta. Ansioluettelossani on aina lukenut Kolarin lukio 1985–88, sillä niinä vuosina olin siellä kirjoilla. Kukaan ei ole tähän mennessä koskaan kysynyt, kirjoitinko tai pääsinkö edes toiselta luokalta. En päässyt. 

Olin kirjoittanut muutaman lyhyen matkakertomuksen kolarilaiseen paikallislehteen vaimoni työmatkalta Brasiliasta, joten pystyin väittämään olevani kirjoitustaitoinen. Todellisia taitojani en tiennyt edes itse. Ensimmäinen työpäivä oli jännittävä. Minulle oli sanottu, että toimituksessa sopisi olla yhdeksästä viiteen. En ollut koskaan kuullut työpaikasta, jossa olisi aloitettu niin myöhään, joten olin varmuuden vuoksi vähän ennen kahdeksaa paikalla. Oli ensimmäinen työpäivä toimituksen kesäloman jälkeen. Väki valui paikalle puoli kymmenestä alkaen. 

Kysyin joskus myöhemmin, mikä oli ollut peruste valita juuri minut. Sain monimutkaisen selostuksen muista hakijoista. Ainakin yksi oli vaatinut järjetöntä palkkaa ja lupautunut töihin kolmeksi päiväksi viikossa. Ehkä vuonna 2004 kirjoitus- ja kuvaustaitoisille oli uskottavampia töitä tarjolla isoissa taloissa.  

Mobilistissa suurin osa työajasta on tullut vietettyä tietokoneen ääressä istuen. Tietenkin parhaiten mieleen ovat jääneet kuvausreissut tai oikeastaan koeajojen kohteet. Pikkuhiljaa minun alakseni valikoitui henkilöautoista poikkeavat ajoneuvot: lumikulkuneuvot, moottoripyörät, ja monet muut härvelit. Voimakkaimpiin kokemuksiini kuuluvat Schweizer-helikopterin koelento ja sivuvaunumotocrosspyörän koeajo. Hienokaan henkilöauto ei jää mieleen yhtä vahvasti kuin laite, jonka ohjaimissa pelottaa.  

Näiden tarinoiden ideana on ollut lähettää paikalle mies, joka ei osaa ajaa laitteella etukäteen. Yhtä lailla asiaa tuntemattoman lukijan pitäisi saada härvelistä parempi käsitys, kuin vastaavan laitteen läpikotaisin tuntevan ammattilaisen kirjoituksesta. Onnettomuuksilta on tähän mennessä vältytty. Kaksi kertaa on kokeilussa ollut laite hajonnut käsiin. Kerran Pikku-Jussi -kaivinkoneen vaijeri katkesi kesken kaivuun ja myöhemmin Zündapp KS750-moottoripyörän moottori leikkasi kiinni.