Ensimmäinen tulemiseni Mobilistiin ei sujunut mutkattomasti. Valmistuttuani kuvitteelliseksi virkamieheksi valtiotieteellisestä, lähestyin itseään K.L.B:tä parissakin tapahtumassa. Ehdottelin juttujen aiheita, joista voisin kenties raapustaa näytetekstin. Ensimmäisellä kerralla hän ehdotti palaamista aiheeseen joskus myöhemmin. Toisella kerralla hän totesi kohteliaasti, ettei minun ehkä kannattaisi palata asiaan enää lainkaan. Valloittava olemukseni oli jälleen kerran hoitanut hommat puolestani, eikä tarvinnut edes kirjoittaa mitään! 

Kun minulla tai perheelläni ei ollut jäsenkirjoja tai hyviä veljiä virkakoneistossa, teki julkinen sektori vähitellen selväksi, mitä voisin tehdä maisterin papereilla, jotka olin rimaa hipoen saanut hankituksi. Elettiin 90-luvun synkkiä lamavuosia, isäni teki kuolemaa ja siirsi perheyrityksemme tyhjäkäynnille. Oli pakko löytää jotakin täysipäiväistä; siihenastiset freelance-kirjoituskeikat hydraulialan julkaisuihin eivät pitäisi nälkää loitolla. Pääsin töihin Auto, tekniikka ja kuljetus- sekä Ajolinja-lehtiin, joilla oli yhteinen kustantaja. Oli helmikuu 1999 ja ajoin 9 vuotta vanhalla Saab 900i Sedanilla.  

Hieman myöhemmin vanhoista hyötyajoneuvoista kertovat juttuni Ajolinjassa kiinnittivät K.L.B:n huomion ja nyt hän lähestyi minua. Olin hämmästynyt, mutta vuoden 2001 paikkeilla pääsimme sopimukseen freelance-teksteistä Mobilistiin. 

Vuonna 2004 Mobilistissa tapahtui henkilöstövaihdoksia ja avautui mahdollisuus päästä sinne vakituisiin töihin. Tartuin tilaisuuteen ja niin minusta tuli minä, puolivillainen vanha-autotoimittaja.   

Seurasi kiireisiä vuosia ja mielenkiintoisia käänteitä, jotka takasivat, ettei tylsiä päiviä Mobilistissa oikeastaan ollut. Asiat alkoivat lopulta tasaantua ja panin merkille, ettei lehden alimiehityspaineita enää ollut ja aloin olla enemmänkin hidaste kuin tehoste. Juuri samaan aikaan tuttavani entisestä elämästäni kertoivat uusista yritysjärjestelyistä, joiden myötä minulle olisi täyspäiväistä käyttöä hydrauliikan puolella. Parempi palkka ja vaihtelu houkuttivat ja irtisanouduin Mobilistista – luvaten jatkaa toistaiseksi avustajana tarpeen mukaan. Hankin tuolloin 13 vuotta vanhan Toyota Camry 2,2 Sedanin. 

Uusi työ oli kiinnostavaa, mutta sitä riitti enemmän kuin olin odottanut, paljon enemmän. Reilun vuoden kaksoiselämän jälkeen pohdin jaksamistani Mobilistin avustajana ja totesin, ettei panostani kaivattu enää sitäkään vähää kuin ennen, joten jättäydyin kokonaan pois. Oli syksy 2008. Siirtoni äkkinäisyys jätti entiset kollegat muutaman jutun osalta hankalaan välikäteen, mutta tiesin tiimin olevan kätevä ja pätevä. Pian Mobilistin asiat rullasivatkin paremmin kuin koskaan ja lehti julkaisi eräät ikimuistettavimmista jutuistaan.  

Viisi vuotta myöhemmin Mobilistista otettiin pitkästä aikaa yhteyttä ja pyydettiin konsultaatiota aiheesta, jonka tunsin hyvin. Pahimmat kiireeni oli jo järkeistetty pois, joten päätin auttaa asiassa. Yhteistyö alkoi vähitellen uudestaan. Olin ostanut hieman aiemmin 11 vuotta vanhan Toyota Corolla 1,6 Sedanin. 

Vuoden kuluttua tästä päivätyöpaikkani taloustilanne alkoi vaikeutua odotettuakin nopeammin; se oli jäämässä nopeasti muuttuvien kulutustottumusten uhriksi ja ui finansseiltaan jo huolestuttavan syvällä. Samaan aikaan äitini sairastui Alzheimeriin, elämä ei hymyillyt.  

Keväällä 2015 työpaikkani hydraulijournalismissa kaatui taloudellisiin ongelmiin ja olin enää Mobilistin keikkatulojen varassa. Hattu kourassa kyselin mahdollisuutta työllistyä uudelleen, ja vastaus oli myönteinen. Palasin Mobilistiin ja saatoin huomata kaikkien kehittyneen ja vahvistuneen ammattilaisina poissaoloni aikana. Myös lehti – tai oikeammin lehdet – olivat muuttuneet tällä välin komeammiksi ja paremmiksi. Siitä lähtien olen yrittänyt kiriä kiinni rakoa, mutta toistaiseksi se on vielä tavoittamatta.