Me tulemme!

Lentosirkus Pilvien huimapäät 1950–1954

Syyskuun 1944 välirauhansopimuksen seurauksena fasistiseksi katsotut yhdistykset määrättiin lakkautettavaksi. Suomen ilmapuolustusliiton omaisuus ja toiminnat siirrettiin Suomen ilmailuklubille. SIPL lakkautettiin vuoden 1945 alussa ja SIK:n tilalle perustettiin sen toiminnat ja omaisuuden perivä ”koko kansan Suomen ilmailuliitto ry”, SIL.

Kyösti Partonen

Alkuperäinen tarina on julkaistu Mobilistissa 2/2025.

Luumu nuoratikkailla sieppaamassa lippusiimaa sirkus-Smolikin alla Jämin harjun juurella.

Suomen ilmailuliiton aloitettua, jatkoi Ilmailukoulun johtajana kapteeni U. E. Mäkelä. Liittoutuneiden valvontakomission moottorilentokielto piti kaluston maassa elokuulle 1945. Koulun toiminta oli kaluston huoltoa ja korjausta, uudisrakennusta ja teoreettista koulutusta. Syksyllä 1945 SIL:n johto päätti lopettaa Ilmailukoulun kannattamattomana. Mäkelä oli tätä vastaan ja tuli irtisanotuksi. Hän oli ehdottanut varojen hankkimiseksi lentonäytösten järjestämistä. 1930-luvun lopulla kukoistaneesta urheiluilmailun kasvusta oli jäljellä vain muisto. Kalusto oli sodan kuluttamaa tai myyty Ruotsiin. SIL sai ilmavoimilta kuitenkin kolme vanhaa, peruskorjausta vaativaa Letov Smolik -alkeiskoulukonetta.

Toimintaa ilmailun tunnetuksi tekemiseksi

SIL:n moottorilentotoiminnan vetäjäksi palkattiin insinööri Åke Lundin, joka kehitti koulun toimintaa sekä edisti ilmailun tunnetuksi tekemistä järjestämällä lentonäytöksiä ympäri maata, sekä tuomalla organisaation mukaan harvoihin ilmavoimien järjestämiin lentonäytöksiin vuosina 1946 ja 1947. Jälkimmäisen näytöskauden alussa syksyllä 1939 vaurioitunut ja Jämillä korjattu huippuluokan temppukone Jungmeister kukistui taitolentoesityksessä, ohjaajan menehtyessä.

Lundin suunnitteli näytösohjelman vuodelle 1948, mutta lopetti työnsä SIL:n palveluksessa keväällä 1948. Näin SIL jäi ilman moottorilento-osaston johtajaa. Mieleisen henkilön löytyminen ei ollut helppoa, kunnes pari nuorta, ilmavoimissa koulutettua kaveria muisti lennonopettajansa Kauhavalta.

Jungmann kiertää tiukasti kääntöpistettä Sokolin vaaniessa ohitusmahdollisuutta.

Lentomestari

Lundinin tilalle palkattiin ilmavoimista viimeksi Kauhavalla lennonopettajana toiminut lentomestari Eero Pakarinen. Pakarinen muutti Jämille heinäkuussa 1948. Suunnitelluista lentonäytöksistä osa oli peruuntunut, mutta kautta jatkettiin suunniteltua pidemmälle. Hänen toimenkuvansa laajeni lähes välittömästi koko Ilmailukoulun johtajaksi. Sen taloudellinen tilanne oli erinomaisen huono: velkaa oli vähintäänkin riittävästi, tuloja ei. Saatavia oli kyllä, mutta niitä oli myönnetty ilmailukerhoille muun muassa heidän liitolta hankkimiaan koneiden puolivalmisteita varten, pitkällä takaisinmaksuajalla.

Ensimmäinen tehtävä oli jo parin viikon päästä Jämillä järjestettävä lentonäytös, jota ei ollut juuri valmisteltu. Sen tuotto oli kohtalainen, kannustaen järjestämään vielä alkusyksystä muutaman tapahtuman. SIL:n johto oli suunnitellut koko moottorilentotoiminnasta sekä Jämistä luopumista. Tilanne oli ollut veitsen terävällä jo ennen Mäkelän lähtöä. Toiminnan jatkoa käsiteltiin SIL:n syyskokouksessa, jossa liiton johdon vanha kaarti suositti suurimman osan toiminnasta ajamista alas, mutta Pakarisen lisäksi muutama tulisieluinen nuori sai päätöksen muuttumaan ehdolliseksi: kuukauden kuluessa oli esitettävä suunnitelma kannattavalle lentonäytöstoiminnalle seuraavalle vuodelle. Tätä seurasi kolmen näytöksen järjestäminen talvelle, jonka jälkeen päätettäisiin toiminnan jatkosta, riippuen lähinnä näytösten kannattavuudesta. Käytännössä samaan aikaan valmisteltiin koko keväälle 19 näytöksen sarjaa, jota ei esitetty liiton johdolle.

Vanhat ilmavoimien Letov Smolikit saivat uuden elämän sirkuskoneina.

Seuraava kysymys oli, millä kalustolla toimittaisiin? Liiton Jungmann odotti peruskorjausta ja kolmesta Smolikista kahteen oli peruskorjatut moottorit Kuorevedellä, mutta maksamatta. Intohimoiset nuoret miehet korjasivat Jungmannin urakalla valmiiksi talven rientoihin. Pakarinen sopi sille esitystaitolentäjäksi lentokonetehtaan koelentäjänä toimivan Esko Halmeen. Hän oli sotapilotti ja kokenut koelentäjä. Myös laskuvarjotilanne oli heikko, mutta kuitenkin esityskäyttöön riittävä. Myös laskuvarjohyppääjät olivat innosta piukeina. Koneet, Jungmann ja kaksi Smolikia uusine moottoreineen, katsastettiin neljä päivää ennen sunnuntaina 30. tammikuuta Kauttualla pidettyä näytöstä.

Linja-autolikennöitsijä Paunun yleisölennätyskonekin oli 10-paikkainen Avro Anson.

Contact!

Kauttualla ratkaistiin Jämin ja SIL:n moottorilentotoiminnan kohtalo. Sää Jämillä oli aamulla lentokelvoton, mutta Kauttualla ratkaisevasti parempi, sallien suunnitellun näytöksen ja yleisölennätysten pitämisen. Helpotuksen huokaus oli syvä, taloudellinen tulos oli hyvä. Sodanjälkeisessä Suomessa oli tarjolla puutetta ja työtä, mutta vähemmän viihdettä. Ilmailu oli suurelle osalle kansaa uutta. Monella paikkakunnalla ei ollut aiemmin edes käynyt lentokonetta ja talviaika tarjosi mahdollisuuden viedä esitykset lentokenttäpaikkakuntien ulkopuolelle järvien jäille. Monen keskisuuren kirkonkylän rannalle kokoontui runsaasti yleisöä seuraamaan esityksiä ja hankkimaan lentokasteen.

Samaan aikaan Tšekkoslovakiasta saatiin tuotua muutama pienkone kahdelle pienelle lentoyritykselle, joiden kanssa sovittiin yhteistyöstä. Kokeilun onnistuttua toimintaa päätettiin jatkaa ja keväällä tapahtumiin saatiin parhaimmillaan kuusi konetta: SIL:n Jungmann, kaksi Smolikia ja yritysten kaksi Praga Babya ja Sokol. Näillä kolmella koneella esitysten jälkeisissä yleisölennätyksissä moni suomalainen sai ensimmäisen kokemuksensa lentämisestä. Harmillisesti Jungmann meni moottorihäiriön takia maaliskuun puolivälissä metsään – kaksi kuukautta peruskorjauksesta SIL oli jälleen ilman taitolentokonetta. Tätä puutetta Halme korvasi parhaansa mukaan Smolikilla.

Sirkuksen luottojuhdat Smolik ja Bücker Jungmann talvisella Malmin lentosasemalla. Kirkuvankeltainen ”Manni” taustalla ja keltasiipinen ja sinirunkoinen Smolik edessä.

Näytöstoiminnan lisäksi Pakarinen ryhtyi kehittämään Jämistä talvista hiihtokeskusta ”Satakunnan tuntureiden” äärelle, sekä hotellin hyödyntämistä tiloja myös ulkopuolisten kurssien käyttöön vuokraamalla. Kesän tapahtumissa oli parhaimmillaan jo kymmenkunta konetta, kiitos maahan saatujen pienkoneiden. Monet niistä hankittiin liittoutuneiden ylijäämävarastoista.

Suomen Ilmailuliiton lentosirkuksen jäsenet Anneli Linkola ja Viktor Androsoff 22.5.1949 Turun lentonäytöksessä.

Pilven neito

Pakarinen suunnitteli uusia ohjelmanumeroita näytösten pitämiseksi mielenkiintoisina. Yhtenä näistä oli naisen hyppääminen laskuvarjolla. Tähän tehtävään saatiin lapsuutensa Kiinassa viettänyt lähetyssaarnaajan tytär, sairaanhoitaja Anneli Linkola. Anneli oli lapsena pudottanut nukkejaan laskuvarjolla. Hän oli edellisenä kesänä lentänyt yksityislentäjän lupakirjan. Koehyppy järjestettiin Kauttuan näytöstä seuraavalla viikolla. Anneli yllättyi nähdessään hyppykoneensa, Smolikin. Siitä oli glamour kaukana.

Hyppy onnistui ja hänet kiinnitettiin hyppääjäksi liiton näytöksiin. Laskuvarjona oli kotimainen PAK, joka pelastusvarjona oli huonosti ohjattava ja mitoitettu raavaille miehille. Lupakirjansa ansiosta Anneli lensi myös joitakin esityslentoja Pragalla. Heti kesäkiertueen alussa hän loukkaantui hypyssä Turussa. Toivuttuaan siitä hän hyppäsi vielä kahdesti, mutta loukkaantui jälkimmäisellä kerralla. Asiaa tämän jälkeen harkittuaan, hän päätti lopettaa hyppäämisen hyvässä yhteisymmärryksessä. Sitten oltiin vailla naishyppääjää, joka oli ollut näytöksissä suosittu numero.

Umpikabiinillinen OH-SMF oli viimeinen Pilvien huimapäiden käyttämä Smolik.

Lepakkomies ja voimistelija

Toisena hyppääjänä toimi aluksi jo aiemmin Jämille palkattu Viktor Androsoff. Hän oli sodan jälkeen saanut lentokoulutuksen ilmavoimissa. Ura siellä katkesi kurittomuudesta johtuneeseen puuston harventamiseen Viimalla. Miehelle, jolle ilmailu oli henki ja elämä, tämä oli katkeraa. Hän sai Jämiltä töitä sillä ehdolla, ettei seuraavaa töppäystä tule. Monitaitoisena miehenä, kuten puuseppänä, hän myös lensi kiertueella Smolikia, teknisesti osaavana huolsi koneita ja oli ollut aktiivina mukana Jungmannin korjauksessa. Hän osallistui myös näytöksissä pilot-pallojen (ilmapallojen) metsästykseen koneella.

Bücker Bü-131B Jungmannin edessä.vasemmalta Eero Pakarinen, Raimo Aulio ja Erkki Kantonen.
Taustalla Praga Baby.

Pakarisen tullessa Jämille ”Andro” tarjoutui hyppäämään tulevissa näytöksissä. Hän oli hypännyt jo kerran Rissalassa. Hän halusi myös hypätä myös ns. kaksoishypyn. Siinä hyppääjä vapautui laukaistuaan ensimmäisen varjonsa ja avasi sitten toisen, jonka varassa laskeutui maahan. Se oli tehty Suomessa vain kerran aiemmin. Siitä tuli hänelle vakionumero.

Vuodelle 1950 suunniteltiin uutta ohjelmaa. Smolikia suunniteltiin käytettäväksi lentävän ratsastajan alustana Androlle. Hän esitti myös lepakkomiestä, joka liitäisi ennen laskuvarjon aukaisua hyppyhaalarinsa käsien ja jalkojen väliin asennettujen poimujen varassa kuin liito-orava. Tähänkin idea oli saatu ulkomailta. Lisäksi suunniteltiin uusia näytösnumeroita sotien välisten, lähinnä yhdysvaltalaisten lentosirkusten hengessä. Mutta mistä saataisiin sopivia esiintyjiä?

Nuorena miehenä 1920-luvulla USA:ssa ilmavoimistelijana toiminut Niilo Salo yritti jatkaa sirkustoimintaa Suomessa jo 1930-luvun alussa, onnistumatta. Sodat käytyään nyt keski-ikäinen mies mietiskeli, olisiko aika kotimaassa jo kypsä. Hän otti yhteyttä Veljekset Karhumäelle, tarjoten esiintymistä lennätyskiertueille. Siellä ei innostuttu, mutta suositeltiin kysymään kiinnostusta Pakariselta. Kreivin aikaan saatu yhteydenotto johti suotuisaan lopputulokseen.

Smolikilla tehdyn tutustumislennon jälkeen Salo suostui esiintymään, kun koneen alle asennetaan Fonck-rekki. Lisäksi kokeiluille, ratsastus, voimistelu ja lepakkohyppy, tarvittiin lupa Ilmailutoimistolta. Se suhtautui ehdotukseen nuivasti, mutta ilmeisesti Salon kokemuksen ansiosta se saatiin. Lokakuisena päivänä kokeiltiin Salon voimistelu ja Andron lentävä ratsastaja. Päivä ei riittänyt lepakkohypylle. Se hypättiin kaksi päivää myöhemmin. Andron nähtiin irtoavan koneesta oudossa asennossa, putoavan alapuolella olleeseen pilveen, tulevan sen alta esiin varjoaan avaamatta ja menehtyvän iskeytyessään maahan.

Yleisölennätyksiin käytettiin myös isoja Fairchild 25-koneita taustalla näkyvien Austerin ja Sokolin
lisäksi. Fairchildin toiminta-aika saattoi olla kahdeksan tuntia. Erään kerran lennätettävät loppuivat neljän tunnin jälkeen. Useita kertoja tankanneet toisten koneiden ohjaajat kysyivät Fairchild-kuskilta, koska hän tankkaa? -Torstaisin.

Lentosirkus

Elämä jatkui, ja vuoden 1950 ohjelmistoon kuului noin 30 paikkakuntaa, joista 10 talvikaudella. Jungmann ja uusi sirkus-Smolik valmistuivat tälle kaudelle ja Andron tilalle saatiin ilmavoimien ohjaaja Raimo Aulio. Hän esitti lentävää ratsastajaa sekä hyppäsi niin tavallisia kuin kaksoishyppyjäkin. Myös lennätyskoneiden rivistö kasvoi. Mukana oli nyt myös tanskalaisvalmisteinen KZ VII Leivo. Talven säät olivat huonot, aiheuttaen myös tapahtumien siirtämisiä. Muiden omistajien koneille oli järjestetty viikolle lennätyspaikkoja lähiseuduille. SIL:n 30-vuotisjuhlanäytös pidettiin onnistuneesti Helsingin Hietaniemen edustalla.

Salon, Aulion ja Halmeen taitolentoesityksen lisäksi koneilla tavoiteltiin jälleen pitot-palloja, lennettiin kolmioradalla kolmen koneen nopeuskilpailu ja poimittiin Smolikin siivenkärkeen kiinnitetyllä koukulla nenäliinoja. Pragalla esitettiin oppilaslento, joka hyvin lentävällä koneella päättyi laskuun moottori sammutettuna. Kesällä pidettiin myös lentosirkuksen ensimmäiset juhannusvalvojaiset. Kausi meni hyvin ilman onnettomuuksia. Kuitenkin Salo päätti lopettaa esiintymiset. Auliota ei tarvinnut liiemmin houkutella hänen seuraajakseen. Smolikin rekin sijalle vaihdettiin laskettavat nuoratikkaat. Ne hyväksyi esityskoetta seuraamaan tullut lentoliikennetarkastaja. Auliosta kehittyi alan monitoimimies, joka pystyi tekemään kaikki lentosirkuksen ohjelmanumerot niin lentäjänä, hyppääjänä kuin voimistelijanakin.

Anneli ”Luumu” Linna ja Smolik.

Pilvien huimapäät

Talven 1951 esityksissä ilmasirkusesitykset olivat yksin Aulion työmaata. Edellisenä kesänä Kauhavan lentäjien juhannusjuhlissa oli laskuvarjolla hypännyt nuori vaasalaisneito, jonka kanssa päästiin sopimukseen laskuvarjohypyistä kesäkiertueen aikana. Kiertue alkoi jo toukokuun ensimmäisenä sunnuntaina Tampereella. Tästä näytöksestä käytettiin lehdistössä ensimmäistä kertaa nimeä ”Pilvien huimapäät” ja siellä esiintyi ensimmäistä kertaa uusi näytösprimadonna, Anneli Linna, myöhemmin tunnettu lempinimellä Luumu.

Ensimmäisillä siirtolennoilla näytöspaikkakuntien välillä Kantonen antoi Luumulle ohjausopetusta. Hän oli aiemmin lentänyt muutaman kerran liitokoneella. Lisäksi Aulio innosti Luumua kokeilemaan siivellä ratsastamista. Pakarinen pääsi näistä puuhista jyvälle ja otti Luumun puhutteluun, jossa tämä myönsi tapahtuneen. Lisäksi hän halusi siivellä ratsastamista itselleen uudeksi numeroksi – niin helppoa se oli! Vaikea siinä oli olla vihainenkaan: näytösdebyytti tapahtui kotikentällä Vaasassa toukokuun lopussa.

Kesän ohjelmat kehitettiin maakunnallisten ilmailupäivien nimellä, joihin kuului myös muuta ohjelmaa kuin lentonäytös, muun muassa koomikkoja, voimistelijoita ja tanssiaiset. Juhannusvalvojaiset järjestettiin vuonna 1951 Rantasalmen vanhalla sotakentällä. Näytös itsessään meni hyvin, mutta yleisölennätysten aikana sattui haaveri. Kentän toisella puolella oli vanha sota-aikainen lentokoneen sirpalesuoja, jonne dynaamiset liikemiehet olivat tuoneet tarjolle kuorma-autolastillisen ”Kiteen kirkasta”. Harmillisesti se oli yleisöalueeseen nähden kiitotien toisella puolella.

Sieltä sitten puski tiukassa laitamyötäisessä yleisölennätykselle starttaavan Sokolin eteen Siikaisten isäntä Joroisista. Sokolin siipi iski miehen kanveesiin, vanerin palasten lennellessä. Ohjaajan ollessa varma yhdestä ruumiista, hän sai onneksi pysäytettyä siipirikon koneen ilman muita vaurioita. Kun ukkoa tultiin hakemaan kentältä, niin tämän ensimmäinen kysymys oli: ”Kuka s–tana löi niin lujasti?” ja seuraava jo maanläheisempi: ”Missä on mun pulloni?”

Sokolin siipi korjattiin Jämillä isännän piikkiin. Kone osallistui kaksi viikkoa myöhemmin Rovaniemen näytökseen. Siellä tuumittiin, ettei kukaan ole lentänyt Ounaskosken sillan alta. Sokol-miehet lähtivät viimeisinä siirtolennolle seuraavaksi päiväksi Tornioon. Nopea ja kaunis, sisäänvedettävällä laskutelineellä varustettu kone painui Ounasjoen pintaan ja sillan ali – jossa törmäsi puhelinlankoihin ja hajosi pirstaleiksi veteen syöksyessään. Ohjaajat löysivät itsensä virrasta – ihme kyllä toimintakuntoisina – toisen kertoessa koneen lipuneen ohitseen lupakirjan kokoisina palasina. Vanha sotapilotti menetti sekä lupakirjansa että vakuuttamattoman koneen.

Pilvien huimapäitä Jungmeisterin edessä. Vasemmalta Erkki Kantonen, Oke Tuuri, Anneli ”Luumu” Linna, Paavo Bollström, Jukka Rautamäki ja Raimo Aulio.

Kauden tulos oli huonon sään rokottaman kävijämäärän laskun huomioiden tyydyttävä. Vuoteen 1952 lähdettiin levollisin mielin. Talvikiertue aloitettiin aikaisemmista vuosista opittuna kuukautta myöhemmin, jolloin sääriski pieneni. Se onnistui, mutta Aulio lopetti laskuvarjohypyt ja nuoratikas-numerot. Luumulle tarjoutui mahdollisuus voimisteluun nuoratikkailla. Sitä kokeiltiin ja telinevoimistelua harrastaneelta ilma-akrobaatilta se onnistui hienosti. Ohjelmaan lisättiin myös kahden avustajan keppien varassa ylös nostaman lippusiiman sieppaaminen nuoratikkailta. Lisäksi Erkki Kantosen SIL:ltä romuna ostama Bücker Jungmeister oli kunnostettu ja hän osallistui keväästä alkaen ohjelmaan tällä taitolennon todellisella lämminverisellä, ilmojen Stradivariuksella. Se olikin tarpeen, Halmeen lopetettua esiintymisen Jungmannilla talvikauden päättyessä.

Tölkki Jungmannin vasemman siiven jänteissä tuotti savua esityslennon tehosteeksi.

Suosittu numero oli myös Kalle Kustaa Korkki -kirjoista ja kuunnelmista tuttua prinssieversti Pekka Lipposta esittänyt Oke Tuuri. Koomikon omien ohjelmanumeroiden lisäksi lentonumero ”Pekka lentää ja leuhkii” upposi kansaan hullulla tyylillään. Lennon jälkeen oikea ohjaaja, Aulio, putosi koneesta kuin lankavyyhti, Pekan todetessa, että ”Katsokaa nyt, kuka kesti?” Pekan kävellessä poispäin koneelta, ohjaaja käveli perässä – käsillään! Pirskatin pirskatti… Loppukesästä joukkoon liittyi myös uusi laskuvarjohyppääjä, Jukka Rautamäki.

Vuosi 1952 oli monella tapaa merkittävä: Helsingin olympialaiset, sotakorvausten loppuminen… Myös Pilvien huimapäiden tulos oli sekä kävijämäärässä että taloudellisessa mielessä mainio.

Ohjelma vastasi pitkälti amerikkalaisissa lentosirkuksissa aiemmin esitettyä. Kaudelle 1953 siihen lisättiin voimistelu koneen lamelleissa – kaksitason siipien tukijänteissä. Se jäi ilmeisesti tämän kauden erikoisuudeksi.

Siiman sieppausta Smolikilla – yli menee.

Talvikiertueella maaliskuussa 1953 kiertueen koneiden piti lentää Savonlinnasta seuraavaan kohteeseen, Ilomantsiin. Lähdettäessä sää oli hyvä ja perillä oli riittävä pilvikorkeus. Kuitenkin pian nousi lumimyrsky, jossa jokaisella konekunnalla oli omat seikkailunsa: Auster ylitti rajan käyden Neuvostoliiton puolella, ja eräs konekunta laskeutui kolmasti Rääkkylään. Diplomaattisella selkkauksella oli seurauksensa: Ilmailutoimisto peruutti ohjaajan lupakirjan heti ja kiertueen johtajan, Seppo Saarion, luvan humaanisti joksikin aikaa sen päätyttyä. Kone kohtasi loppunsa seuraavalla lennolla uudelle paikkakunnalle, moottorihäiriön aiheuttamassa pakkolaskussa.

Kesäkauden 1953 alkaessa Kantola oli valittu Aeron perämieskurssille. Se tiesi sekä kiertueiden johtamisen että näytöksissä taitolentämisen loppumista. Jungmeisterille oli katsottu uusi ohjaaja, kunnes toukokuun lopulla Karvialla kone osui kolmannen näytöksen alakauttavedossa pintaan ja tuhoutui, ohjaajan loukkaantuessa vaikeasti.

Kantosen jälkeen taitolentoa esitti Jungmannilla Pauli Lehtonen, vanhoja sotapilotteja hänkin. Kesän esityskausi sujui rutiinilla, mutta syksyllä kokeiltiin otsikolla ”Me tulemme” Syysjysäys-nimisiä tapahtumia. Niissä näytökset vietiin kenttien ulkopuolelle, koneiden toimiessa kiinteiltä lentokentiltä. Paikalle järjestettiin aina erilaista viihteellistä maaohjelmaa. Kausi oli sujunut toiminnallisesti hyvin, mutta yleisömäärän lasku johti odotettua huonompaan taloudelliseen tulokseen.

Jungmeister kunnostettuna ensimmäisen vaurion jälkeen.

Viimeinen vuosi 1954

Vuotta 1954 suunniteltaessa oli selvää, että se jää lentosirkuksen viimeiseksi. Maa oli kierretty kattavasti, eikä enää ollut tarjottavissa uutta nähtävää. Talvelle oli suunniteltu 10 ja kesäkaudelle peräti 50 näytöstä. Nämä vietiin syysjysäysten tapaan eri paikkakuntien lähistölle, koneiden toimiessa muualta. Näin kiertueista voitiin luopua, eikä katsojien tarvinnut matkustaa usein keskellä ei-mitään sijaitseville lentopaikoille. Samalla maaohjelma takasi katsottavaa, vaikka sää olisi rajoittanut lentämistä. Paikkoina käytettiin erilaisia aukioita, kuten urheilukenttiä, raviratoja ja peltoja. Ilmailukerhojen lisäksi yhteistyökumppaneina oli Sotaveteraanien veljesliitto sekä urheiluseuroja, joille kerättiin varoja.

Aikataulu oli tiukka. Rautamäen lisäksi tarvittiin toinen laskuvarjohyppääjä. Ilmavoimien näytöksessä aikaisemmin hypännyt kersantti saatiin tähän tehtävään. Hänen ensimmäinen hyppynsä siviilinäytöksessä näytti vaaralliselta ja saatuaan puhuttelun pelisäännöistä, hyppääjä vakuutti toimivansa ohjeistuksen mukaan. Jo seuraava hyppy oli kuitenkin kohtalokas.

Suomen ilmailuklubin Bückerit Jungmeister ja Jungmann kävivät kesällä 1939 taitolentokilpailussa Liettuassa. Kun Suomen ilmailuliitto perustettiin vuonna 1945, koneet siirtyivät Suomen ilmailuliitolle. Molemmilla esitettiin taitolentoa Pilvien huimapäissä.

Muuten kesäkausi sujui normaalisti, mutta taloudellisen tuloksen takia se päätettiin keskeyttää kahta päivää ja neljää näytöstä ennen suunniteltua. Elokuun toisena päivänä Myllykoskella pidetty näytös jäi lentosirkuksen viimeiseksi.

Kuuden vuoden aikana esityksissä oli ollut maksaneita katsojia yli 400 000 ja 100 000 henkeä oli osallistunut yleisölennätyksiin. Ilmailua oli tehty tutuksi Hangosta Rovaniemelle. 🚗