Hyvistä yrityksistä huolimatta Plymouthin Barracuda ei koskaan yltänyt kilpailijoidensa suosion tasolle. Sen ensimmäinen sukupolvi muistetaan, jos ei muusta, niin ainakin dramaattisesta takalasistaan ja kolmas, viimeinen, taas uhmakkaista ’Cuda-muskeliversioistaan. Mutta keskimmäinen, vuosikertoja 1967–69 edustanut muunnos on jäänyt Suomessa ja vähän muuallakin sisariaankin vähemmälle huomiolle. Kohdallemme osui kevyesti kunnostettu, monin osin alkuperäiskuntoinen avomalli, joka oli uiskennellut maahamme uudemmalla ajalla. Koska se edusti erityisen kiinnostavaa turva-ajattelun rajavuotta 1968, takerruimme tilaisuuteen. Samalla toimituksen päähineille tarjoutuisi tilaisuus karata luontoon, jos ne sinne kaipaisivat.
Teksti: Kimmo Koistinen Kuvat: Matti Ouvinen ja Mobilistin kokoelmat
Kaunis, viileä syyspäivä Keravalla. Avo-Barracuda käynnistyy vaivatta ja 318-kuutiotuumainen V8 asettuu rauhalliseen, matalaan tyhjäkäyntiin. Ajo on yllättävän mutkatonta: alusta toimii suomalaisella asfaltilla, ohjaus on looginen ja kokonaisuus tuntuu enemmän ajettavalta kuin moni voisi odottaa.
Mutta tämän auton kiinnostavin puoli ei ole pelkkä ajotuntuma.
Vuosi 1968 muutti autoilun pysyvästi. Turvavyöt, pehmustetut kojelaudat, äärivalot ja monet muut ratkaisut tulivat pakollisiksi – usein kiireellä ja keskeneräisinä kompromisseina. Barracuda on poikkeuksellisen hyvä esimerkki tästä murroskohdasta: se on samaan aikaan vanhaa ja uutta, 50-luvun ajattelua ja tulevien vuosikymmenten suuntaa.
Miltä tämä kaikki näyttää käytännössä? Entä miten turvallisuusmääräykset vaikuttivat Barracudan suunnitteluun, ajokokemukseen ja koko autoteollisuuteen?
👉 Tämän Mobilistissa 2/2026 julkaistun artikkelin voit lukea kokonaan Mobilisti-applikaatiossa tai kuunnella sen AI-ääni Matin lukemana. Lataa Mobilisti-äppi kännykkääsi Google Playstä tai Apple Storesta.🚗
