Historiaa tehdään päivittäin. Monet ratkaisut vaikuttavat jälkeenpäin vaikeasti ymmärrettäviltä. Pininfarinan ehdokas MG:n seuraavaksi polveksi olisi voinut muuttaa historiaa – tai ainakin siltä vaikuttaisi.
Teksti: Kimmo Koistinen
Kuvat: Mobilistin arkisto
Alkuperäinen juttu on julkaistu Mobilistissa 1/24.
Vaikka takana oli jo kahden lupaavasti alkaneen prototyypin hiljaiset hautajaiset yhtiön johdon toimesta, MG:n pääinsinööri Syd Eneverillä riitti silti kipinää alkuvuodesta 1964. Hän käynnisti projektin, jolla oli tarkoitus korvata sekä MGB että pikkuruinen Midget. Malli sai proto-osaston juoksevan tunnuksen EX234.
Varsinaisen vetovastuun otti suunnittelun kakkosmies Roy Brocklehurst, joka apureineen rakensi suorasta pellistä aloittaen täysin uuden alustan perienglantiselle urheiluautolle. Koska oltiin BMC:llä, lähes kaikki tekniikan osat olisi löydettävä jo valmiiden komponenttien joukosta. Esimerkiksi takaripustus tuli Austin/ Morris 1100sta, joka ei ollut varsinainen urheiluauto, mutta riittävän moderni kuitenkin.
Enever sai luvan teettää EX234:lle kuoret Pininfarinalla, olihan BMC tehnyt paljonkin yhteistyötä kyseisen firman kanssa. BMC lähetti jotakuinkin valmiin alustan A-sarjan lähes 1,3-litraisine moottoreineen Italiaan ja antoi Pininfarinalle muuten vapaat kädet, kunhan lopputulos olisi sarjatuotantokelpoinen.
Alusta palasi Englantiin 1965, päällään siro, virtaviivainen ja ajattoman oloinen kori. Vaikka keskeiset tekniikan osat olivat olleet jo kiinni alustassa, osoittautui EX234:n ajokuntoon saattaminen yllättävän vaikeaksi. Kori oli niin niukkalinjainen, että esimerkiksi nelipyörälevyjarrujen pääsylinterin mahduttaminen mukaan tuntui hetkittäin mahdottomalta, mutta Lockheedin spesialistien avulla sekin lopulta onnistui.
Projektin tärkeydestä huolimatta se pidettiin vain ydinryhmän tiedossa ja vastuulla, joten Brocklehurstin ja hänen avustajiensa päivät venyivät, kun he kiivaasti naputtelivat, kiristivät ja hioivat kokonaisuutta esittelykuntoon. Muun muassa takaripustus havaittiin sittenkin liian vaatimattomaksi ominaisuuksiltaan ja siihen piti ottaa osalainoja isoveli tuhatkahdeksansataisesta.
Koeajo-ohjelman aikana opittiin käyttämään myös riittävän vahvoja tukirakenteita kaikissa ripustuksissa – ainakin kerran koko etuakseli hyppäsi paikoiltaan äkkijarrutuksessa julkisella tiellä. Onnettomuudelta kuitenkin vältyttiin, eikä edes Kuninkaallista Autoliittoa tarvinnut soittaa apuun, kun EX234 nilkutti omin voimin takaisin proto-osaston huomaamattomaan halliin Abingdonissa.
Intensiivinen, mutta huomattavan lyhyt testaus- ja viimeistelyvaihe sisälsi jopa tovin MIRA-koeajoradalla, jossa MG:n alustaekspertti Tom Haig kokeili protoa lukuisissa ääritilanteissa, kunnes oli vakuuttunut sen kelvollisuudesta.
Sitten tuli hiljaista. EX234 esiteltiin BMC:n johtoryhmälle, mutta reaktio oli välitön tyrmäys. Kaunis, mutta tarpeeton, oli ilmeisesti tilanneanalyysi, sillä MGB myi vielä hyvin. Olisi haihattelua heiluttaa venettä, joka seilasi ihan mukavasti. Samoihin aikoihin koko yhtymän hallinta alkoi liukua irti todellisuudesta, mikä ei auttanut asiassa. Sitten kävi niin kuin kävi, ja japanilaiset perivät kansanurheiluautojenkin markkinat.
EX234 työnnettiin varastoon, jossa sitä odotti tyly kohtalo. Vuonna -70 tulikin käsky siivota kertymät, jolloin muuan tehtaan johtajista ohjasi kaunottaren sivuun paalijonosta. Selviytyjä lahjoitettiin pitkän linjan MG-dealerille, joka suunnitteli museon perustamista.
Museo ei toteutunut, mutta auto pääsi hyviin käsiin ja on yhä keskuudessamme. Se myytiin viimeksi pari vuotta sitten Bonham’s-huutokauppakamarin kautta. EX234 on edelleen paljolti alkuperäisessä kunnossa, mikä on hieno saavutus koekäyttöön tehdylle kokonaisuudelle.🚗
