Laatikon ulkopuolelta ajattelu voi johtaa hyviin, huonoihin tai outoihin tuloksiin. Insinööri Persu joutui tinkimään visioistaan, mutta jotakin ainutlaatuista hän sai silti aikaiseksi.
Teksti: Kimmo Koistinen
Kuvat: Mobilistin arkisto
Alkuperäinen juttu on julkaistu Mobilistissa 3/21.
Vaikka Aurel Persu oli koulutukseltaan sähkö- ja teollisen kemian insinööri, niin myös autot kiehtoivat häntä kovasti. Persu oli tutustunut uuden ajan keksintöön opiskellessaan Berliinin teknillisessä korkeakoulussa ennen ensimmäistä maailmansotaa.
Palattuaan kotiin Bukarestiin hän alkoi hahmotella vapaa-aikanaan uudenlaista autoa. Siinä yhdistyisivät pisaramainen aerodynaamisuus ja matkustamon muunneltavuus varsin ennakkoluulottomalla tavalla. Vuonna 1922 hän oli jo niin pitkällä, että hän saattoi hakea ideoilleen patenttia Saksasta. Sen myöntämistä odotellessaan Persu ryhtyi autonsa rakentamiseen – käsistään kätevänä ihan itse.
Ensin hän veisti ja vuoli puusta auton hahmon, jonka päälle hän sitten naputteli ja taivutteli alumiinilevyjä. Työn edetessä Persu totesi alkuperäisen monikäyttötilavisionsa hieman liian kunnianhimoiseksi kotinikkaroinnin reunaehtoja ajatellen; jostain oli pakko tinkiä. Koska ilmanvastus oli kuitenkin koko hankkeen kantava voima, Persu päätti jättää tila-asiat vähemmälle. Siksi Persu-mobiilista muovautui aika omituinen, joskin yksitilainen ”tossu”. Sattumanvaraisesti koulutettu insinööri ei muotoa muuttanut, vaan hän uskoi ratkaisulla olevan vaikutuksia ilmanvastukseen. Persun laskelmien mukaan ilmanvastuskerroin olisi vain 0.28.
Voimanlähteeksi Persu kaavaili sähköä tai ehkäpä 12-sylinteristä boxeria, mutta päätyi sitten kompromissiin: AGA:n nelisylinterinen bensiinimoottori saisi hoitaa homman. Sen hän sijoitti suunnitellusti melkein keskelle autoa, hyvä painonjakauma mielessään.
Vuonna 1924 Persu sai autonsa valmiiksi ja tuolloin patenttihakemuskin meni läpi. Persu korosti, ettei aikoisi missään nimessä valmistaa juuri ensikappaleensa näköistä autoa, vaan kyseessä oli kokeellinen malli, jossa hän oli hyödyntänyt mahdollisimman paljon valmiita osia. Siitä huolimatta se ja patentti herättivät melkoisesti kansainvälistäkin huomiota. Erään amerikkalaisvalmistajan kerrotaan lähestyneen Persua ja halunneen ostaa auton patenttioikeudet, mutta kehittäjä ymmärsi pian, ettei tavoitteena ollut suinkaan tuotannon aloittaminen, vaan kilpailevan mallin ennakoiva eliminointi. Kauppoja ei syntynyt.
Se ei estänyt Aurel Persua aloittamasta koeajo-ohjelmaa, jonka myötä hän pöristeli outoudellaan yli 100 000 kilometriä. Yhtään tuotannosta kiinnostunutta valmistajaa ei lopultakaan ilmestynyt häntä kosiskelemaan ja auto unohtui Persun kotitalliin, josta hän lahjoitti sen museoon vuonna 1969.
Ajatus vallankumouksellisesta autosta ei jättänyt Persua rauhaan, vaan hän palasi aiheeseen vielä vanhoilla päivillään vuonna 1973.
🚗
