Amerikkaa on totuttu pitämään ennakkoluulottomien tai suorastaan outojen autojen luvattuna valtakuntana. Mutta toisen maailmansodan jälkeen Ranska suorastaan kihisi toiveikkaita moottoriajoneuvojen suunnittelijoita ja tehtailijoita. Kaikissa autonäyttelyissä 40-luvun lopulta 60-luvun alkuun nähtiin useita prototyyppejä tai jopa täysin myyntikelpoisia pienvalmistajien tuotteita, joita niiden kehittäjät esittelivät rinta rottingilla ja aivan vakavissaan menestystä odottaen.
Lähes kaikki yritykset kaatuivat joko lähtökuoppiinsa tai viimeistään parissa vuodessa. Muutamat firmat onnistuivat suuntautumaan uusille linjoille ja jatkoivat tulevaisuuteen. Suurin osa katosi menneisyyden hämärään ja on kyseenalaista, onko yhtäkään niiden valmistamista ajolaitteista enää olemassa.
Teksti: Kimmo Koistinen
Kuvat: Mobilistin arkisto
Alkuperäinen juttu on julkaistu Mobilistissa 7/20.
Autobleu oli Ranskan johtavia lisävarustemerkkejä, jonka tuotteet komistivat lukemattomia perusautoja. Keväällä 1953 yrityksen vetäjät, herrat Mestivier ja Lepeytre, esittelivät ylpeinä oman autonsa, Autobleu 4CV:n. Kuten nimestä voi päätellä, oli tekniikka ja alusta peräisin Renaultilta, Ghia-vaikutteita imenyt kori taas oli omaa designia ja tuotantoa. Kuten näissä tapauksissa usein käy, muodostui erikoisversion hinta kompastuskiveksi. Autobleun kaunis coupé maksoi noin kaksi kertaa sarjavalmisteisen 4CV Berlinen verran. Tuotanto päättyi 1957, mutta sitä ennen oli julkaistu vielä suoraan 4CV:hen pohjautuva avomalli sekä Frégate Coupé. Viimemainitussa avusti Abarth.
Monsieur Brissonnet oli saavuttanut menestystä Speed-skootterillaan, joten oli loogista pyrkiä seuraavaksi jonnekin kääpiöautojen kategoriaan. Kolmipyöräinen ja 200-kuutioisella moottorilla varustettu Speed Soucoupe Roulante ei kuitenkaan muodostunut tuottavaksi hankkeeksi, joten yritys keskittyi sittemmin sarjatuotantoautojen lisävarusteisiin.
Vuoden 1957 uutuus, Kiener Berline, näytti komealta ja kuljetti kerralla 6 persoonaa alle neljän metrin pituudestaan huolimatta. Moottori oli perua VW:ltä, alustassa oli näytteitä Citroënilta, kuten 4 vääntövartta. Malli sai viileän vastaanoton.
Ilmailuhenkinen Inter-mopoauto oli lentokonetehdas S.N.C.A.N:in kaaoskauden yritys löytää edes jotakin valmistettavaa. Laite kuljetti 2 henkeä yksisylinterisen, 175-kuutioisen Ydral-moottorinsa voimin ja saavutti jopa 80 km/h:n nopeuden. Vehje oli tuotannossa 1953–56.
Enimmäkseen pieniä kaupunkiautoja ja lentokoneita suunnitellut insinööri Victor Bouffort esitteli talvella 1957/58 tämän tyylikkään Roadster-proton. Se liikkui Peugeot 403:n alustan ja tekniikan varassa. Ovettomassa korissa oli veikeän matala tuulilasi, joten vauhdin hurmasta ei ollut puutetta.
Jules Brandt oli kuuluisan muotoilija-kranaatinheitinsuunnittelija Edgar Brandtin veli. Jules esitteli vuonna -48 kunnianhimoisen prototyypin. Nelipyöräohjauksella varustetussa, sivuovettomassa autossa oli nelisylinterinen mutta kahdeksanmäntäinen kaksitahtimoottori. Ylimääräiset männät toimivat ilmapumppuina ja 935-kuutioisesta päristimestä puristettiinkin kerrassaan 75 hv. Myöhemmän amerikkalaisprojektin Mohsin tapaan Brandtissa oli vain takaovi ja keskikäytävä. Nelipaikkaiselle, 550-kiloiselle Brandtille luvattiin 165 km/h huippunopeus, mutta vuonna 1950 alkavaksi suunniteltu tuotanto ei koskaan päässyt käyntiin.
Duriez oli erikoistunut 30-luvun Citroën C4-mallien pakettiautoiksi muuttamiseen, mutta sodan jälkeen yhtiö vaihtoi alustaksi Jeepin. Näin Duriez tavallaan keksi Jeep FC:n ennen Jeepiä. Konsepti sinnitteli 50-luvun puolelle.
Reyonnah saisi Smartin näyttämään kömpelöltä. Vuonna 1950 esitellyn laitteen erikoisuutena oli pysäköintiä varten kori alle kääntyvä etupyörien ripustus, joten kääpiöauto mahtui yhtä pieneen tilaan kuin skootteri. Anagrammisti Hannoyerin suunnittelema laite oli saatavilla 175- tai 250-kuutioisella moottorilla.
Emile Claveau haaveili pitkään omasta autotehtaasta. Vuonna -46 haave oli lähellä toteutumista, kun hän esitteli täysalumiinisella korilla varustetun 6-hengen etuvetoberlinen. Omaa tuotantoa oleva 2,3-litrainen kevytmetalli-V8/vaihteistoyhdistelmä olisi kiidättänyt alle tonnin painoista kokonaisuutta 150 km/h, mutta töks; se ei toteutunut.
Dolo oli kolmen Pierrefittessä operoineen liikemiehen visio monipuoliseksi etuvetoautoksi vuonna 1947. Kaikkia muunnelmia yhdisti pleksikatto; pienin moottori oli 600-kuutioinen makaava nelonen, suurin 1,1 litran kahdeksikko. Vain yksi täysikokoinen auto valmistui ennen kuin yhtiö hajosi sisäisiin riitoihin.
Venäjän tsaarin hovihankkijana tunnettu Delaunay-Belleville oli kuihtunut henkilöautokartalta jo 30-luvun alkuun mennessä, mutta yhtiö oli yhä olemassa ja haaveili comebackista. Jo ennen sotaa vuonna 1938 valmisteltu proto muokattiin sodan jälkeen Mercedes-tekniikalla vähemmän amerikkalaiseksi, mutta maito oli jo maassa.
Kiihkeän natsitaustan omannut saksalainen Trippel-firma viritteli paluuta vuoden -50 sporttiprotollaan. Sen otti jatkojalostukseen ranskalainen, Rosengartin raunioilla toiminut S.I.O.P. -yhtiö, ja tuloksena oli 1953 Marathon Coupé. Siitä oli tarkoitus tehdä perusmalli Corsaire ja urheiluversio Pirate.
🚗
