Kai L. Bremerin ja tämän auton tiet kohtasivat yli 80 vuotta sitten. Vuosikymmeniä myöhemmin K.L.B. sai hankittua Chryslerin itselleen, mutta kesti vielä 44 vuotta, kunnes auto palasi tien päälle.
Teksti: Matti Ouvinen ja K.L.B.
Julkaistu Senior Mobilistissa 3/26.
Elettiin sotavuosia, 1940–41. Viisi-kuusivuotias Kai L. Bremer asui Porissa. “Olin ainoa lapsi, isä melkein tauotta 4–5 vuotta sodassa ja poissa. Äitini oli rakastava, mutta päivisin töissä. Ilman perhe Nevaa ja perheen poikaa Ilkkaa, olisin ollut Porin yksinäisin poika.”
“Lähes kuuden vuoden ajan, ei tainnut juuri olla päivää (kouluaika erikseen), jolloin en ensi töikseni, olisi juosten – silloin juostiin aina – painanut Porin Annankatu kuudesta korttelin päähän matkan Valtakatu 18:aan. Se oli iso yksikerroksinen puutalo. Mentiin sisään yöksi suljettavan puisen autoportin aukosta. Pihaa niin paljon, että sisäpihalle jäi sireenein koristeltu puutarha. Ovelta jo hönkäisin, Ilkka, tuus, mennään. Milloin minnekin, useimmiten kadun viereiseen, korkein puuaidoin eristetylle ja rakentamattomalle tontille, jota kutsuimme Viidakoksi. Jännittäväksi sen pihan teki yli rehevöitynyt puusto ja monet omenapuut, joista oli kiva varastella omppuja. Lisäjännitystä syyti se, että tontti oli kai viidakon naapurin, eli Hotelli-Ravintola Otavan omaisuutta. Ja kun hotellin pihalla pyörähteli muka kiukkuinen setä koirineen”, Kai Bremer muistelee.
Kerran Ilkka kertoili ihan kummia nuorelle K.L.B:lle “Et ehkä tiennyt, että meilläkin on komea auto, mutta se otettiin pakolla sotaan.” Auton virallinen omistaja oli tuolloin perheen mummi, rouva Matilda Strömlund, joka asui Valtakatu 18 kulmahuoneistossa. Hän omisti – ainakin sodan alkuun asti – kadun toisella puolella olevan hotelli Otavan – historiaa tihkuvan “Porin Kalastajatorpan” ravintoloineen.
“Lokakuun 1944 tietämillä Ilkka sitten soitti meille – puhelinnumeroon 1581 – ja uhkui intoa. Melkein komensi: tuu äkkiä, ennen kuin ilta pimenee, tänne! Meidän Kraisler on palautettu sodasta ja seisoo tuossa ihan lähellä. Raatimiehen torin keskustan puolella, aidatulla, mutta tyhjällä tontilla”, K.L.B. kertoo.
“Sinne mentiin sassiin – ja juosten. Näkö- ja vierasesteenä oleva puuaita oli varmaan 1,8 metriä korkea. Ei se mitään. Nostimme toinen toisemme lauta-aidan harjalle, jonka päällä oli poikittainen sadelauta, jonka päällä, mahallamme, makoilimme vaiti, ihailusta kankeina. Toinen meistä taisi sanoa, jotakin tyyliin tuanoi eiks ooki komea”.
Ilkan vanhemmat, etenkin auton omistaja, olivat täysin eri mieltä auton komeudesta. Aikansa mietittyään Matilda Strömlund päätti luopua autosta. “Olin itse paikalla, olisiko ollut kevättä 1945, kun mummi siellä Valtakatu 18 pihalla arvaamattomasti kutsui Ilkan luokseen. Mummi osasi myös olla kovasanainen, olimmehan joskus aika meluisia. Pelkäsimme että taas tulee moitteet jostakin”, K.L.B. muistelee. Ilkka viipyi sisällä aikansa, mutta tuli ulos hymyillen kuin aikansa Hangon keksien mainos. Posket hehkuen, miltei sammaltaen Ilkka mumisi: “Tietsää mummi antaa Kraislerin minulle, kunhan isä sitä ensin vähän kunnostaa ja käyttää”.
Ilkan muistoksi
K.L.B:n ja Ilkka Nevan tiet erosivat huhtikuussa 1946. Majuri Lauri Bremer oli saanut komennuksen Uttiin, jonne perhe muutti vuosiksi 1946-1953. “Pidimme Ilkan kanssa edelleen tiuhasti yhteyttä kirjeitse, kunnes alkoi tapahtua jotakin outoa. Ensin Ilkka vaan valitteli jotakin pattia kaulassa, oli jotakin kuulemma flunssaa, sitten outoa veto kateissa oloa. Kunnes tuli äidiltään kirje; Ilkka kuoli – nyt kai sanottaisiin leukemiaan – sairaalassa, 13 vuoden ikäisenä”, K.L.B. kertoo.
1950-luvulla auto joutui kolariin, mutta se korjattiin. Mm. Citroën Traction Avantin etuvalot kertovat auton historiasta. Se palautettiin liikenteeseen ja oli Ilkan isän, Veikko Nevan nimiin rekisteröitynä vuoteen 1964, jolloin se taltioitiin latoon.
Vuodet vierivät, mutta Ilkka ja Chrysler säilyivät Kai L. Bremerin mielessä. “Tiesin ja tunsin, että Ilkan äiti piti minusta. Siispä parikin kertaa jo aikuisena ja virka-asioissa Porissa käydessäni tapasin aina kysyä, missä Chrysler nyt on. Ilkan äiti totesi, yksityiskohdista vaieten, järkähtämättömästi, että auto vietiin Kokemäelle Ilkan muistoksi, eikä sitä koskaan myytäisi, ei edes minulle.”
Lopulta aika sai yliotteen äidistäkin. Elettiin noin vuotta 1981, kun Ilkan sisaret soittivat: “Auto on menossa huonoksi, pärekattoisessa hatarassa ladossa. Tule hakemaan.”
“Oma poikani Yrjö oli vuorostaan saanut tuoreesti ajokortin, kun kahteen Bremeriin noudimme Kraisun Kokemäeltä appeni Scania 36 -kuorma-autolla. Varusteina painava ja kömpelö, mutta vahva englantilainen Tillotson-vinssi, Scanian kippi, kasa kakkosnelosia ja liki rukous, että perillä joku sattuisi auttamaan – ja auttoikin”, Bremer kertoo.
Sitten alkoi auton hiljaiselo. Kai L. Bremer oli juuri perustanut Mobilistin, ja tekemistä oli sen parissa enemmän kuin tarpeeksi. Autoa varastoitiin siellä sun täällä, ja se oli jopa yhden talven taivasalla. “Vuonna 2024 omatunto jotenkin poksahteli. Iski morkkis, tee nyt jotain viimein”, K.L.B. kertoo.
Entisöinti
Aivan täydellistä hiljaiseloa ei auton suhteen ollut ollut tätä ennenkään. Kai L. Bremer haali Chryslerin osia vuosien ajan. Vuosien kosteassa säilytyksessä särkynein ikkunoin vesi oli valunut ovien sisään. Ne olivat täysin mädät puoleenväliin asti. Yksi löytyi kesäpaikka Lemiltä, Aatu Okon katoksesta. Se oli saman vuosimallin Dodgesta, mutta se, ja saman auton ratti kävivät suoraan myös rinnakkaiseen konsernituotteeseen. Loput puuttuvat ovet Yrjö Bremer löysi USA:sta.
Tehdasuudet astinlaudat kumeineen K.L.B. löysi ruotsalaiselta, Suomen rompetoreilla kiertäneeltä Håkan Jonssonilta. Ovenkahvat ovat hapettuneet, mutta niitäkin Kain vuosien rompetorikierroksilta on tarttunut mukaan täysi sarja, joka pitäisi joskus vaihtaa huonompien tilalle; hamstraus kannattaa.
Peltitöille löytyi tekijä Ilomantsista. Jorma Väänänen hoiti auton korityöt ja maalauksen. Vuoden 1935 General Motors -uutuus oli Fisher-koritehtaan Turret Top -kori täysteräskatolla. Chryslereissa oli kuitenkin vielä pegamoidikatto – siis aikansa tekonahkaa jonkinlaisen kanaverkon päälle pingotettuna. Alkuperäisestä ei ollut jäljellä kuin kanaverkon riekale. K.L.B:n luottomies Risto Pöyhönen loihti vuosien kokemuksellaan uuden.
Etusäleikön sivujen hankalat kiiltolistat – ehkä USA:n viimeiset – löytyivät Yrjö Bremerin kontakteilla, ja loput taikoi luottomies rosterista. Samoin etupuskurin Pöyhönen työsti ruostumattomasta teräksestä; siitä tuli niin hyvä, että K.L.B. ei edes haikaile alkuperäisen perään. Tuulilasin kehys ja pahasti hapettunut sinkkivaluinen nokkamerkki kromattiin pohjatöineen Viron Narvassa.
Yrjö Bremerin USA:n kontakteilla löytyi monet kulutusosat täysin uutena. Esimerkiksi jarruihin sai kaikkea Amerikan ihmemaasta, samoin auton lukuisia kumiosia. Juha Muukan varastoista löytyi sopivat käytetyt renkaat. Pölykapselit ovat tallessa, mutta hapettuneina ja rispaantuneina kelvottomia uudelleen kromattaviksi. Lappeenrantalainen muihinkin ihmetekoihin pystyvä Martti Laine pelasti ensi vaiheessa kapselit uuteen elämään niiden pintaa korjaamalla ja maalaamalla. “Ilahtuisin silti kapseleista, joissa yhä on kelvollista kromi/nikkelipintaa”, K.L.B. vihjaa.
Auton alkuperäisestä väristä etsittiin tietoa pitkään. Lopulta tuulilasin etupuolella olevan ilmanottoluukun sisäpinnalta löytyi pieni kohta alkuperäistä sävyä. Automuseomies ja automaalien myyjä Keijo Hirvonen sekoitti sen mallin mukaan tarvittavan määrän oikeaa väriä. Lappeenrannassa heinäkuussa vierailleen Nevan sukulaisryhmän mukaan sävy täsmäsi heidän muistoihinsa tarkasti.
Auton sisustus oli täysin mätää, jyrsijöiden ja lintujen syömää. Vain etupenkin runko voitiin hyödyntää aihiona. Pöyhösen opastaman lohjalaisen verhoilijan laatima uusi verhoilu ei aivan täsmää aikalaisesitteestä saatavaa mielikuvaa, mutta se on niin lähellä oikeaoppista, kuin tällä budjetilla pystyttiin. Mittarit sen sijaan olivat kaikki ehjiä ja toimivat! K.L.B. tosin myöntää rikkoneensa yhdestä lasin niitä inventoidessaan. Onneksi Juha Muukan kokoelmista löytyi oikeanlainen tilalle. Johtosarjasta ei ollut kuin malliksi, eikä uutta saanut edes Amerikasta. Se tehtiin Suomessa, museotarkastajien arvostamasta kangaseristeisestä johdosta.
Auto oli kolarissa vuonna 1949, jolloin sen toinen ajovalo vaurioitui, ja ne oli korvattu Korpivaaran maahantuomilla Cibieillä. K.L.B. onnistui löytämään oikeanlaiset matkoiltaan, mutta niiden kiinnitys on vielä tekemättä. Toisaalta Sitikan lamput kertovat auton historiasta. Samassa kolarissa toinen kromatuista torvista on jäänyt matkalle. Myös varapyörä on kadonnut jonnekin matkalle, ja sellainen on etsinnässä.
Risto Pöyhönen hoiti auton tekniikan ja kokoonpanon Otalammella. Alkuperäinen moottori oli täysin umpijumissa. “Ehkä siitä joku olisi ahkeralla liottamisella ja kopistelulla saanut männät liikkumaan, mutta valitsimme nopeamman tien”, K.L.B. kertoo. Eräältä tutulta – enemmän rodimieheltä – löytyi kahta vuotta uudempi Chrysler. “Hän vaihtoi ajan hengessä tilalle V8:n ja automaatin. Minä tietysti kysyin, minne sen auton ensiasennusmoottori jäi? Se kuutoskone on nyt auton keulilla”, Bremer hymyilee. Sarjanumeroista paljastui, että USA:sta jälkituotuun autoon oli jossain vaiheessa vaihdettu 1941 valmistunut moottori.
Vaihtomoottori istutettiin alkuperäiseen vaihteistoon. Myös jäähdytin oli lujaa tekoa; syyläri puhdistettiin ja todettiin pitäväksi. Se pääsi palvelukseen auton yli 70 vuoden seisonnan jälkeen!
PS. Porilaiset hoi! Löytyisikö autosta kuvia vuosilta 1936–40? 🚗
